Korjausmiehestä hoitajaksi: "Ihmisen keho on kuin laivan moottori"

Korjausmiehenä laivoilla työskennellyt Aku Järvinen sai potkut ja ryhtyi opiskelemaan sairaanhoitajaksi.

Kuvateksti
Laivoilla korjausmiehenä työskennellyt Aku Järvinen löysi uuden kutsumuksen hoitotyöstä. Hän tekee opintojen ohessa keikkaa Kymenlaakson keskussairaalassa. Kuva: Jukka Koskinen

Minusta tuli merimies isäni takia. Hän työskenteli puolimatruusina ja puhui minut ympäri, kun minulla oli peruskoulun jälkeen homma vähän hakusessa.

Ajatus kirkastui, otin itseäni niskasta kiinni ja päätin, että laivoille! Parhaan ystäväni kanssa lähdimme Helsingistä Kotkaan ammattiopistoon merenkulkualaa opiskelemaan. Minusta tulisi korjausmies ja ystävästäni perämies. Opinnot tuntuivat heti omalta: sai tehdä käsillään ja etsiä ongelmiin ratkaisuja.

Ensimmäinen harjoitteluni tapahtui öljytankkerilla. Ja loppui vain viikon kestettyään.

Olimme Hullin satamassa Englannissa, kun kapteeni pyysi minua käymään yläkerrassa. Hän ojensi minulle puhelimen, jonka toisessa päässä oli itkevä äitini. Äiti kertoi, että isä oli löytynyt hukkuneena Tampereen Näsijärvestä. Tipahdin polvilleni.

Lensin heti kotiin. Helsinki-Vantaalla minua olivat vastassa äiti, äidin miesystävä ja miesystävän isä. Minulla ei ollut mitään muistikuvia siitä, että olimme sopineet heidän tulevan vastaan.

Isäni ruumis oli tunnistettu rintaan tatuoidusta sulkakynästä. Isän muistoksi sulkakynä iskettiin myös minun rintaani.

Kaikesta huolimatta sain vietyä opinnot kunnialla loppuun. Valmistuttuani vuonna 2003 halusin hankkia kokemusta mahdollisimman monenlaisilta laivoilta – matkustajalaivoilta, konttialuksilta, tankkereilta, hinaajilta, jäänmurtajilta. Pohjoinen pallonpuolisko, sen satamakaupungit ja meret tuli koluttua. Kävin Alaskassa asti.

Alussa pidin pestit lyhyinä, mutta halusin vakinaisempiin töihin, kun perhettä alkoi tulla. Luukas syntyi vuonna 2006 ja Hertta kolme vuotta myöhemmin.

Merimiehen työ ja lapsiperhe on vaikea yhdistelmä. Kun Hertta alkoi ­vierastaa minua, tuli mieleen, että ­voisihan sitä muutakin tehdä. Hain muun muassa teatterikorkeakouluun ja ensihoitajaopintoihin, mutta en päässyt.

Erosimme lasten äidin kanssa vuonna 2013. Samana vuonna minut irtisanottiin jäänmurtajalta tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Se oli lopullinen niitti vaihtaa ammattia.

Pääsin opiskelemaan geronomiaa Kymenlaakson ammattikorkeakouluun. Vuoden kuluttua, vuonna 2016, hain uudestaan ja pääsin sairaanhoitajaopintoihin.

Olin jo konemestariopintojen ensihoitokurssilla kiinnostunut ihmisen anatomiasta. Olikin uskomattoman mielenkiintoista päästä opiskelemaan vaikkapa munuaisten toimintaa. Koko ensimmäinen vuosi oli jatkuvaa ahaa-elämystä.

Sain myös idean mobiilisovelluksesta: Miksei nykyaikaisia sykemittareita voisi käyttää sydämen monitorointiin langattoman tekniikan avulla? Asiakkaalla olisi ranneke, josta menisi hälytys vaikkapa kotihoidon työntekijälle, jos sydämeen tulee vakava rytmihäiriö. Jalostin liikeideaa koulun start-up-leirillä. Muutama rahoittaja onkin jo kiinnostunut sovelluksen kehittämisestä.

Opin merillä vianetsintää, ongelmanratkaisua ja kriisinsietokykyä. Näitä tarvitaan myös sairaanhoitajan työssä. Toivon pääseväni töihin leikkaussaliin instrumentti- tai anestesiahoitajaksi. Sellainen työ sopii minulle: On ongelma, joka poistetaan. On alku ja loppu.

Minua kiehtoo se, miten paljon yhteneväisyyksiä on ihmisen keholla ja laivan moottorilla. Putkiahan ihminenkin on täynnä, ja samat fysiikan lait pätevät. Jos pumppu toimii huonosti, vika on todennäköisesti läpässä.

Valmistun sairaanhoitajaksi vuoden 2019 lopulla. Olin vaihdossa Espanjassa, joten olen hieman luokkakavereitani jäljessä. Valmistuttuani aion muuttaa lähemmäs Hyvinkäätä, jossa lapseni asuvat. Eivät he minusta niin helpolla eroon pääse.

Teksti Tiina Suomalainen