”Maalaaminen on kuin sisäistä kävelyä kukkaniityllä”, sanoo kuvataidetta tekevä sairaanhoitaja Mari Aulinen – ”Ja toisinaan kuin ojankaivuuta”
Sairaanhoitaja Mari Aulinen ei löytänyt nuorena paikkaansa sairaalasta. Hänestä tuli intohimoinen maalari, jolle taide on myös työkalu mielenterveys- ja päihdeasiakkaiden auttamisessa.
Kuvateksti
Mari nauttii asumisesta ja maalaamisesta 100-vuotiaassa puutalossa
Kuva: Vilja Harala
Sairaanhoitaja ja kuvataiteilijaMari Aulinen odottaa kolmatta kesäänsä Porvoon Hinthaarassa. Hän asuu perheensä kanssa satavuotiaassa hirsitalossa, jonka yläkerrassa sijaitsee avara, valoisa huone. Marin maalausten ja maalaustarvikkeiden lisäksi huoneessa on erilaisia soittimia, joita käyttävät muut perheenjäsenet.
”En voisi omia koko tilaa itselleni. Kyllä muillakin on oikeus tähän.”
Kesän odotus liittyy siihen, että pääsee ulos maalaamaan. Ilman työtilaansa Mari ei voisi kuvitella kuitenkaan elävänsä.
”Vaikka en pääsisi pitkään aikaan maalaamaan, minulla pitää olla ateljee, jonka ovella voin käydä muistuttamassa itseäni, että täällä tämä odottaa.”
Marin teokset ovat yleensä isoja öljyväritöitä.
”Öljyvärit kuivuvat hitaasti, mutta niiden värit ovat muita hienommat. Nopeasti kuivuvia akryylivärejä käytän tunnetyöskentelyyn.”
Ennen kuin Marista tuli taidemaalari, urapolku näytti kovin erilaiselta. Ensimmäisessä ammatissaan sairaanhoitajana Mari aloitti keväällä 1994. Suomea riivasi ennätyksellisen rankka talouslama.
”Ammatinvalintaani ohjasi television välittämä vuoristosairaalamainen unelma hoitajan työstä. Pian se unelma karisi. Oli todella vaikeaa saada töitä. Jouduin keikkailemaan vaativissa paikoissa. Koin itseni riittämättömäksi.”
Marin ensimmäinen työpaikka oli Tampereella Hatanpään sairaalan sydänosastolla. Myös muut paikat olivat vaativia vasta-alkajalle.
”Osastoa piti vaihtaa koko ajan. En oppinut tuntemaan sairaanhoitajan työtä enkä työkavereita. Siitä seurasi luovutus.”
Ammatinvalintaani ohjasi television välittämä vuoristosairaalamainen unelma hoitajan työstä. Pian se unelma karisi.
Mari ei tuskaillut pitkään, vaan ryhtyi opiskelemaan sosionomiaa Lahdessa ja teki samalla töitä Mäntsälän terveyskeskuksessa. Siellä työskennellessä kuoleman läheisyys tuli tutuksi.
”Sain laittaa lapun kuolleen varpaaseen jopa viikoittain. Silloin aloin miettiä, mitä haluan omalta elämältäni.”
Usein lähdössä jonnekin
Mari sanoo, että hänen elämäänsä ovat kuuluneet aina lähtemiset. Lapsuudenkodistaan Artjärveltä hän lähti 16-vuotiaana ja sen jälkeen paikanvaihdoksia on ollut lukuisia.
Suuntautuminen taiteeseen ei syntynyt tyhjästä. Kun sisko sai rippilahjaksi öljyvärit, Mari oli se, joka otti ne käyttöön. Oppia siveltimen käyttöön hän haki kansalaisopiston kurssilta, missä pääsi maalaamaan mummojen kanssa. Lapsuuden kotiin tuli Helsingin Sanomat, jonka kulttuurisivut Mari luki tarkkaan.
”Ne sivut tuottivat mielihyvää. Muistan, kuinka vaikuttunut olin, kun näin kuvan norjalaisen kuvataiteilija Edvard MunchinHuudosta.”
Valoisa ateljee löytyy talon yläkerrasta.
Mari kävi kolmivuotiset kuvallisen ilmaisun opinnot Alfa-Art-taidekoulussa Helsingissä. Pian sen jälkeen hän muutti Berliiniin, josta hänen silloinen puolisonsa oli saanut työn suomalaisen seurakunnan pappina. Myös Mari osallistui seurakunnan toimintaan. Hänen yhtenä tehtävänään oli opettaa maalaamisen avulla suomen kieltä lapsille Suomi-koulussa.
”Seurakunta oli hyvin vapaamielinen paikka, mutta eniten nautin Berliinin tunnelmasta. Siellä jokainen saa olla sellainen kuin on. Ero Suomeen oli valtava.”
Mari kuvailee Berliiniä värikkääksi ja välittömäksi. Ensimmäisen kaupungissa järjestetyn Marin töitä esittelevän näyttelyn nimi oli Berliini sataa minuun, jolla hän kuvasi kaupungin tuottamia tuntemuksia.
Äänille arkana ihmisenä Marilta kului vuosi, ennen kuin hän tottui kaupungin hälyyn. Toisenlaista todellisuutta löytyi kaupungin runsaista puistoista.
”Yhden pusikon takana käytettiin huumeita, toisen takana vanhukset joivat aamusta lähtien kahvia ja olutta, kolmannen luona lapset leikkivät. Koirat juoksivat vapaina ja joku pelasi golfia. Puistoissa tehtiin kaikkea, mitä siellä ei olisi saanut tehdä.”
Kaupungissa oli paljon itseoppineita taiteilijoita myös Suomesta. Mari tuki heitä järjestämällä näyttelyitä Suomi-keskuksessa. Myös hän itse sai apua odottamattomalta taholta ateljeeta etsiessään. Eräs saksalainen entinen taiteilija ryhtyi ikään kuin suomalaisen mesenaatiksi.
”Hän oli ollut nuorena taiteilijana Espanjassa ja saanut työtilat ilmaiseksi vanhalta taiteilijalta. Nyt hän halusi laittaa hyvän kiertämään ja näin sain ilmaisen työtilan entisestä hevostallista.”
Muuten Mari kertoo tutustuneensa huonosti saksalaisiin, vaikka taidenäyttelyiden avajaisia olisi ollut joka viikko. Seuraa löytyi etenkin muista suomalaisista taiteilijoista, jotka ovat nyt palanneet Suomeen. Myös Mari palasi Suomeen parisuhteen päätyttyä.
Sisäiset kävelyt kuviksi
Marin tekemä taide on ollut aina abstraktia, ei-esittävää. Taidesuuntauksista häntä on kiehtonut erityisesti informalismi. Se on Keski-Euroopassa 1950-luvulla syntynyt taidesuuntaus, jota pidetään amerikkalaisen abstraktin ekspressionismin vastineena. Näiden suuntausten piiristä Mari nimeää esikuvakseen Alankomaista lähtöisin olevan Willem de Kooningin. Suomalaisista maalareista suosikki on Leena Luostarinen.
Marin maalaa sisäisiä ääniä etsimällä. Ne kertovat, mitä tehdä.
”Se on kuin sisäistä kävelyä kukkaniityille, sienimetsään tai järvenrannalle. Toisinaan se on kuin ojankaivuuta. Vaikka tuntuisi, että tästä ei tule mitään, kuljen vain. Se on sitä, että hyväksyt, mitä teet ja olet mitä olet.”
Mari on opiskellut taideterapiaa ja ratkaisukeskeistä psykoterapiaa.
Mikä on taiteen merkitys? Siihen on Marilla vastaus valmiina.
”Taide tarjoaa vaikuttavia kokemuksia ja ilmentää kaikkea elämää. Eri aikakausia. Se on syvempää kuin sanat.”
Marille yksi koskettavimmista näyttelykäynneistä on ollut Frankfurt am Mainissa. Esillä oli kansallissosialistista Saksaa Yhdysvaltoihin paenneiden ekspressionistien töitä.
”Ne työt toivat mieleen sodan kauhut.”
Ryhmä antaa voimaa
Taiteen keinoin voi käsitellä erilaisia tuntemuksia ja voimakkaitakin kokemuksia ilman, että siihen liittyisi taiteellisia tavoitteita. Tästä on kyse lyhyesti sanottuna myös taideterapiassa.
Mari on opiskellut taideterapiaa ja ratkaisukeskeistä psykoterapiaa. Taideterapeuttiset menetelmät ovat kuuluneet hänen työkalupakkiinsa sote-alan työpaikoissa vuodesta 2016 lähtien. Niitä hän käytti myös Järvenpään päihdesairaalassa, jonne hän meni töihin sairaanhoitajaksi kesäksi 2021. Kesä venähti kuitenkin vuodeksi.
Sairaalan naisasiakkaista jäi Marille vahvat muistot.
”Kaikki lähti läsnäolosta, ja kohtaamisia oli paljon. Olin nainen naisille. He olivat valmiita lähtemään mukaan. Heissä oli paljon boheemiutta ja huumoria.”
Taideterapiassa voidaan mennä kohti unelmia. Marin sanoin terapiassa haetaan itseä voimistavia kokemuksia matkalla kohti itsetunnon kukkaa. Jotkut sanovat aluksi, etteivät tiedä, mitä tehdä. Taideterapeutti kannustaa tekemään.
”Luota käteesi. Keho kertoo ja siitä se lähtee menemään.”
Kantavana ajatuksena on, että vaikka takana olisi miten hirvittäviä kokemuksia, elämässä on myös jotain hyvää. Ratkaisukeskeisellä taideterapialla etsitään sitä hyvää ja kaunista.
”Jokainen haluaa tulla myös nähdyksi. Kuvan kautta saa tulla nähdyksi hellävaroen.”
Mari käyttää yleensä öljyvärejä.
Viime syksystä lähtien Mari on päässyt yhdistämään ratkaisukeskeisyyttä ja taidetta Porvoon kaupungin matalan kynnyksen mielenterveyspalveluissa ja päihdekuntoutuksessa. Naisille on Elämäni puutarha -ryhmä ja miehille Oi mikä mies maailman merillä -ryhmä. Toukokuussa aloitti rahapeliriippuvaisten ryhmä.
”Elämän karikoissa koeteltujen miesten ryhmässä miehet pääsevät olemaan elämänsä kapteeneja ja maalaamaan karikot, satamat ja laivansa. On uskomatonta, miten pelko menee pois ja ihmiset lähtevät mukaan jakamaan asioitaan. Vaikka kysymys on vakavista asioista, rinnalla kulkevat leikki ja huumori.”
Marin ryhmissä tehdään paljon omakuvia. Yleensä työskentely käynnistyy sillä, että laitetaan silmät kiinni ja maalataan vasemmalla kädellä. Kun ilmaisu sitä kautta vapautuu, voidaan keskittyä tulevaisuuden suuntaan ja unelmiin.
Äiti, lapset ja serkut
Taide tuli Marille entistä tärkeämmäksi, kun hän suoritti ratkaisukeskeisen psykoterapian nelivuotiset opinnot ja kävi samaan aikaan töissä sairaanhoitajana. Mari huomasi, että kun päivätöissä oli rankkaa eikä sen jälkeen jaksanut enää maalata, hän alkoi menettää kosketuspintaa elämään.
”Maalaaminen tuo elämääni vahvuutta. Maalaamisen avulla näen kauneuden, jonka haluan nähdä myös muissa ihmisissä. Muita kohtaan syntyy uskomaton yhdistävä myötätunto, rakkaus.”
Kun maalaan, en ole henkisesti tyhjä tai tarvitsemassa jotakin.
Vaikka Mari puhuu ratkaisukeskeisessä taideterapiassa voimauttavan ryhmän puolesta, hän itse nauttii yksinäisyydessä maalaamisesta.
”Maalatessa en ole koskaan yksin. Flow-tilassa unohdan kaiken muun ja olen vuorovaikutuksessa maalauksen kanssa kaikkine tunteineni.”
Mari on aina tehnyt abstraktia taidetta. Tässä Pakkasyö (2021).
Oli aika, jolloin Marin teokset syntyivät rinta rinnan kirjoittamisen kanssa, mutta nyt kirjatut sanat ovat jääneet pois. Tekeminen on prosessiluonteista eli työn alla on yhtä aikaa useita teoksia.
”On äiti, lapsia ja serkkuja. Teossarja rakentaa yhteistä tarinaa.”
Ensi syksynä Mari täyttää pyöreät 50. Vanheneminen ei häntä pelota.
”On jännittävää ja kivaa nähdä, mitä sieltä sisältä maalatessa tulee. Ihmisen pitäisi aina uudistua. Kun maalaan, en ole henkisesti tyhjä tai tarvitsemassa jotakin. Maalaaminen on minulle elossa olemisen ehto.”
