Olavi nyökkää ja jatkaa. ”Tuo potilas pakenee. Seuraa tapahtumasarja, sarja henkirikoksia.”
Hetken aikaa opas katsoo Olavia vakavana. Olavi on jo aikeissa selittää, ettei tarinalla ole todenperää, kun opas avaa suunsa ja suosittelee Olaville oikeuspsykiatrista osastoa. Olavin on varmistettava, mitä nainen tarkoittaa.
”Kriminaaliosasto”, opas tarkentaa. ”Haluat nähdä viiskolmosen.”
Opas ei jää odottamaan myöntävää vastausta, vaan kaivaa taskustaan avaimen ja kävelee torniosan ulko-ovelle. Rappukäytävässä on hiljaista, liiankin. Olavin on puhuttava. Hän selittää lisää aiheestaan. Museoesineitä löytyy murhapaikoilta. Uhreilla on yhteys vanhaan sairaalaan. Opas ei kommentoi, vaan ohjaa hänet rappuihin. He nousevat seuraavaan kerrokseen ja osaston ovelle. Sen takaa eteen avautuu päiväsali. Jäljellä on muutama tuoli ja kappaverho. Muuten tila on riisuttu. Paljas. Olavin puhe taukoaa. Hän epäilee, onko opas kuunnellut hänen selityksiään, kun nainen jo naurahtaa.
”Hassua, mieleeni tulee sopiva epäilty. Voisin arvata syyllisen.” Opas kohottaa kulmiaan.
Olavi ymmärtää oppaan tarkoittavan ihmistä todellisesta elämästä, eikä ole varma onko nainen vakavissaan. Ainakin Olavi on aiheensa kanssa oikeilla jäljillä. Tunne on vahva. Illuusio. Uskottava henkilöhahmo. Uskottava tarina. Hän voi kuvitella tuon hahmon eteensä. Tapahtumat alkavat vyöryä. Hän näkee ne ja unohtaa oppaan hetkeksi.
”Taidat nähdä jotain”, opas arvaa. ”Jotain tapahtuu.”
”Missä pylväs on? Tuossa pitää olla pylväs.” Olavi viittoo päiväsalia. Hän painaa otsaansa. ”Se ei käy. Pitää muuttaa.” Samalla hän havahtuu. Naurahtaa. ”Anteeksi jos vaikutan vähän höperöltä.”
”Ei haittaa. Taiteilijat…” Opas kohauttaa olkiaan.
Olavi rohkaistuu. Hän vertaa menettelyään metodinäyttelemiseen. Hän haluaa saada päänsä sisällä aikaiseksi henkilöhahmon ajatuksia ja tuntemuksia. Eläytyä. Ei mitään keinotekoista.
Opas ei anna Olavin kulkea enää takanaan. He jatkavat tilojen kartoittamista, potilashuoneita, pesutiloja, eristyshuoneita ja päätyvät pystykaitein suojatulle parvekkeelle. Olavi ottaa kuvia puhelimellaan. Pelkkään muistiin ei voi luottaa. He tulevat tupakkahuoneeseen. Kohdat joihin on nojattu erottuvat seinistä vaaleampina. Siitä kuva. Jos opas olikin katsonut Olavin käytöstä erikoiseksi, ei siitä ole enää tietoakaan. Opas kertoo elämästä osastolla, potilaiden välisestä kanssakäymisestä, suhteista, hierarkiasta, jopa viinan ja lääkkeiden salakuljetuksesta ja kauppaamisesta yläkerran alkoholisteille. Kastijakoa. Ihan oma alakulttuurinsa. Kaikki sellainenhan kiinnostaa dekkaristia.
Olavi unelmoi. He tulevat yhden eristyshuoneen kohdalle. Kaikkiaan niitä, tilapäishuoneita, on kolme, opas valaisee. Edelleen katossa on jälkiä huoneen väliaikaisasukkaista. Tummia läiskiä. Olavi ottaa kuvia. Intoilee. Opas ehdottaa, että hän voisi ottaa Olavista kuvan eristyksessä. Se voisi auttaa eläytymään. Sitä metodia.
Olavi ei epäröi hetkeäkään, vaan ojentaa puhelimensa naiselle. ”Kävisinkö vaikka lattialle seinän viereen?”
”Hyvä ajatus”, opas sanoo ja odottaa, että Olavi on kyykyssä. Tämä painaa otsaansa kädellä.
”Ai kun olis vielä leparit”, Olavi haaveilee.
Se saa oppaan hymyilemään. Opas kääntelee puhelinta, käy kyykyssä ja vaihtaa kulmaa. Olavi sotkee tukkaansa ja ilmeilee. Hän voi jo kuvitella kuvien suosion sosiaalisessa mediassa. Hän taisi juuri keksiä itselleen kirjailijabrändin. Häneltä jää huomaamatta oppaan liikkeet, kunnes kuulee oven kolahduksen.
"Hei! Mitä nyt?” Olavi tuijottaa suljettua ovea.
Mitään ei kuulu. Olavi kohottautuu lattialta ja naurahtaa. Pilaileeko nainen? Hän kävelee ovelle ja työntää sitä. Ovi ei hievahdakaan. ”Hei!” hän toistaa ja koputtaa ovea. Se tuskin kuuluu paksua peltiä vasten. Oven kuhmujen perusteella saman havainnon on tehnyt moni muukin. Niinpä hän tarjoaa nyrkkiä, ensin kevyesti, sitten lujempaa.
”Tämä ei ole enää hauskaa!” hän huutaa.
Ei kuulu ääntäkään. Ei ole totta. Ei voi olla. Mihin nainen pyrkii? Lääkäri, Olavi muistuttaa itseään. Väärinkäsitys. Pitää rauhoittua. Hän miettii heidän kohtaamistaan. Esittäytyikö nainen? Onko sillä merkitystä? Sehän on voinut nimetä itsensä miten haluaa. Sairaalan keskustelupalstalle pääsee kuka vain, jolla on mahdollisuus käyttää talon intranettiä. Nainen oli ajoissa paikalla. Liian aikaisin. Kuka nainen on? Olavi hikoaa. Näkökenttä kapenee. Päässä humisee. Pyörryttää.
”Apua!” hän parkaisee.
Samassa oven pieni kurkistusluukku avautuu. Mutta nainen ei näyttäydy.
”Mitä tämä nyt on? Ei saa pelleillä!” Olavi vie kiukusta punaiset kasvonsa luukkuun ja kurkottaa katsettaan toiselle puolelle. Naista ei näy. Hän paukuttaa ovea. ”Riittää jo, ovi auki! Tahdon pois täältä!”
Kesken huudon kohoaa puhelin luukun eteen. Kuuluu sulkijan ääni. Nainen nousee kyykystä ja pidättelee naurua.
”Nyt onnistui”, hän sanoo ja näyttää kuvaa Olaville.
Olavi todella näyttää eristyksen asiakkaalta. ”Voitko laskea minut nyt pois täältä”, hän anoo.
”Totta kai”, opas vastaa huolettomasti. Hän kääntää kahta salpaa ja toteuttaa Olavin toiveen. ”Anteeksi, tilanne oli liian houkutteleva. Toivottavasti et pahastunut.”
”En. Omaa syytä”, Olavi vastaa. ”Tätähän kerjäsin. Saisinko nyt puhelimeni?”
”Toki. Vieläkö jatketaan kierrosta?” opas tiedustelee.
Olavi epäröi. Hän ottaa puhelimensa vastaan. Hän ei luopuisi siitä enää.
”Puhuit museoesineistä. Voin näyttää sinulle jotain kiinnostavaa”, opas jatkaa.
Vuode on sijattu kuin käyttövalmiiksi.
”Luulin että…”
”Kaikkea ei suinkaan siirretty”, opas sanoo ja on jo matkalla osaston ovelle.
He jatkavat rappukäytävään, alas pohjakerrokseen ja sivuovesta matalaan käytävään, jonka päätepistettä Olavi ei heti näe. Käytävässä on loiva mutka. Heidän täytyy olla maan alla. Opas vahvistaa Olavin oletuksen ja kertoo, että käytävää käytettiin aikaisemmin pyykki- ja jäterullakoille. ”Ja vainajille”, hän jatkaa lyhyen tauon jälkeen. Aikaisemmin laitoksessa oli oma ruumishuoneensa. Opas avaa yhden käytävän sivuovista. Lukko temppuilee. Lopulta ovi aukeaa. Saranat kritisoivat häiriötä. Opas löytää valokatkaisijan. Edessä on huone. Yhdelle sen seinustoista on ladottu laatikoita. Laatikoiden kylkeen on kirjoitettu: Poistoon. Saa ottaa. Ei mitään arvokasta, jos kiinnostavaakaan, Olavi olettaa. Huoneen toisella seinustalla on sairaalavuode. Se on valkoista rautaputkea. Päädyt ja laidat muistuttavat kaltereita. Maali on lohkeillut. Vuode on sijattu kuin käyttövalmiiksi.
Olavi katsoo opastaan. ”Onko tämä potilashuone?” hän kysyy.
Opas naurahtaa. ”Ei tietenkään”, hän sanoo ja nimeää huoneen ylijäämävarastoksi. Tavaroita ei ole raaskittu toimittaa kaatopaikalle. ”Oletko kuullut häkkisängyistä?”
Olavi ymmärtää. Hän on lukenut tuosta ranskalaislääkärin keksinnöstä. 1800-luvulla potilaita suljettiin yön ajaksi sänkyyn. Tarkoitus oli rauhoittaa, vähentää väkivaltaisuutta. Hän jakaa tietonsa oppaan kanssa ja katsoo, tekeekö hän vaikutuksen. Opas katsoo hänen ohi. Olavi vilkaisee taakseen. Vuoteeseen on kansikin, selviää.
”Vieläkö mallinura kiinnostaa?” opas kysyy ja nyökkää kohti leposijaa.
Olavi naurahtaa. ”Antaa olla.”
”Voit pitää puhelimen, jos epäilet, että pilailen taas. Se oli julmaa, anteeksi. Voin kuvata omalla puhelimellani.”
Olavi harkitsee. Nainen on oikeassa. Samassa hänellä välähtää. Tilanne on juuri se, mitä hänen tarinansa kaipaa. Se ratkaisisi solmukohdan. Täydellinen käännekohta. Hetki, jonka jälkeen ei ole paluuta. Jopa kliimaksi! Silti hän epäröi. ”En halua vaikuttaa epäluuloiselta”, hän sanoo.
”Niin?”
”Ennen kuin teemme mitään, haluaisin, että todistat olevasi se mitä väität ja luovutat huoneen avaimen. Sori, ammattisairaus.” Olavi kohottaa olkapäitään ja naurahtaa.
Opas hymyilee mukana. ”Totta kai. Pienen pilani jälkeen ihan ymmärrettävää.”
Opas näyttää henkilökorttiaan ja luovuttaa huoneen avaimen, jonka jälkeen Olavi kiirehtii vuoteen ääreen ja asettuu pitkälleen. Opas ottaa puhelimensa. Olavi nyökkää hyväksyvästi. ”Haittaako, jos samaistun henkilöhahmoon?” Olavi kysyy.
”Ei tietenkään. Haluatko kannen kanssa?”, opas kysyy.
”Joo!” Olavi hihkuu ja odottaa, että opas saa rautaristikon sängyn päälle. Opas lukitsee kannen.
Olavi huokaa. Näin epämukavaa oloa hänellä ei ole ollut aikoihin. Se inspiroi. Hän alkaa toistaa vuorosanoja, hakee oikeaa tunnetilaa. Se ei tuota vaikeuksia. Sanat tulvivat. Ne pitäisi saada taltioitua. Hän avaa puhelimensa valikon, sieltä ääninauhurin ja aloittaa vuorosanansa alusta. Hän ravistelee häkkiä, puuskuttaa ja elämöi. Luomistyötä parhaimmillaan. Se keskeytyy, kun hän huomaa oppaan laskeneen puhelimensa alas. ”Etkö kuvaakaan?” hän kysyy puuskutuksen seasta. Sitä on hankala saada taukoamaan.
”Jospa nyt kertoisit, kuka oikeasti olet”, opas sanoo.
Olavi on huolestua, kunnes epäilee ymmärtävän, mitä opas hakee. ”Tiedän mitä yrität, kiitos vain. Haluat osallistua, eläytyä mukana, mutta….”
”Sinähän et ole sitä mitä esität.”
”En tietenkään. Eläydyn…”
”Sinä et ole oikea kirjailija.”
”Olenhan.”
”Sinä et kirjoita.”
”Kirjoitanhan.”
”Mutta et ole julkaissut riviäkään. Turvaudut vain siihen ajatukseen. Ei ole olemassa henkilöhahmoja, vain sivupersoonia.”
”Tuo on jo paksua. Googleta. Etsi kotisivuni. Sieltä selviää…”
”Vain mitä olet sinne itse syöttänyt. Kaikki tuo on kulissia. Haluat verhota harhasi.”
”Haluan huomauttaa, että kännykkäni tallentaa meidän keskustelumme”, Olavi sanoo ja muistuttaa lääkärietiikasta. Hän tulee vilkaisseeksi puhelimen näyttöä. Tallennus on ok, mutta jokin muu on pielessä. Ilme venähtää. Se ei jää oppaalta huomaamatta.
”Ei kenttää.” Opas nyökkää.
Laske minut pois täältä! Muuten tämä ei jää tähän! Ei näin voi tehdä. Ei lääkäri voi tehdä näin.”
Opas kääntyy ovelle.
”Älä mene!”
"Jätänkö valon?”
”Hyvä on, myönnän kaiken. Tämä ei ole totta. Ei mikään tästä. Kuvittelin kaiken. En ole kirjailija, vaan ihan tavallinen hoitaja.”
”Hienoa.” Opas hymyilee. ”Nyt me edistymme. Joko haluat pois sieltä?”
”Kiitos kyllä.”
Vaitonaisina he siirtyvät käytävään ja ovat kohta ulkona. Siellä he kättelevät. Alhaalla tapahtuneesta ei puhuta. Opas kysyy uudesta tapaamisesta, hän olisi käytettävissä. Olavi jättää asian harkintaan. He eroavat.
Myöhemmin työhuoneessaan Olavi rientää tietokoneelle ja avaa työn alla olevan käsikirjoituksen. Sänkykohtaus on saatava tuoreeltaan ylös. Siinä häntä auttaa kuvagalleria ja äänitiedosto. Hän aloittaa kuvagalleriasta. Hetkeä ennen kuvien ilmestymistä iskee pelko, mitään ei löydy. Tai pahempaa, hän kuulee äänitiedostosta vain oman äänensä ja näkee vain itse ottamansa kuvat. Entä jos kuvissa on jotain ylimääräistä, vaikka henkilöhahmoja? Mitä se tarkoittaisi? Kuinka paljon hän on valmis uhraamaan työlleen? On olemassa ratkaisu. Hän tietää, mitä hänen täytyy tehdä. Hän poistuu sovelluksesta ja deletoi kuvat. Myös äänitiedosto joutaa mennä. Pois vaan, kaikki pois!
Näin on hyvä, hän huokaa. Dokumenttien hävittäminen ei estä häntä kirjoittamasta. Kaikki tulee nyt omasta päästä. Juuri kun hän pääsee hyvään vauhtiin, kirjoittaminen keskeytyy. Oveen koputetaan. Se avataan, ennen kuin hän ehtii antaa lupaa tulijalle.
”Tulisiko se Olavi päivähuoneeseen? Ollaan Aliasta. Emppukin on. Emppu haluaa sinut parikseen.”
”Pieni hetki, päättelen vain kappaleen”, Olavi vastaa naiselle, hänen oppaalleen.
Teksti Mika Kähkönen, kuvitus Venla Poskela
Novellin kirjoittajan Mika Kähkösen haastattelu Tehy-lehdessä numero 4/2017.
