Työ ihmisten kanssa kestää vuosia ja vaatii jatkuvaa kuuntelua. Vastapainona Liisa Lenkkeri nauttii käsillä tekemisestä, missä työn jäljen näkee heti. Seurana Kisse-kissa. Kuvat: Ari Korkala

Syrjäytyneiden kanssa työskentelevä Liisa: ”Ruoki ihmisessä olevaa hyvää”

Liisa Lenkkeri ei pety ihmisiin, joiden kanssa työskentelee, vaikka he mokaisivat. Hän tietää omasta kokemuksestaan, että lyhytkin kohtaaminen voi kantaa hedelmää.

Lähihoitaja Liisa Lenkkeri, 38, on työskennellyt lähes koko työuransa yhteiskunnassa syrjään joutuneiden kanssa.

Vahva ammatillinen ote heikossa asemassa olevien ihmisten kohtaamiseen kumpuaa Liisan omasta elämäntarinasta. Hän on itse ollut syrjäytynyt nuori, joka hakee elämälleen pitkään suuntaa. Hän on kokenut myös konkurssin – ja uuden pohjakosketuksen.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Vajaat kaksikymmentä vuotta sitten Liisa istui silloisen kantabaarinsa vessassa, katseli samoja seinäkirjoituksia toista tai kolmatta iltaa peräkkäin ja havahtui.

”Ei hemmetti! En mä tätä halua elämältä.”

Mutta mitä parikymppinen nuori voisi haluta, jos ei oikein tunne itseään ja tulevaisuuden toiveet ja haaveet puuttuvat?

Takana oli melkein koko peruskoulun kestänyt koulukiusaaminen. Luottamus auktoriteetteihin oli horjunut irokeesipäisen, mustiin pukeutuvan teinin ja opettajien yhteenotoissa.

Niin kirjoittajalukio Oriveden opistossa, puusepänopinnot kuin pari muutakin koulua olivat jääneet Liisalta kesken. Illat kuluivat Tampereen baareissa tai elokuvia katsellen ja kotona pelaillen. Herääminen venyi iltapäivään.

– Pääasiallinen tunne oli ajelehtiminen. Selviydyin hakemalla toimeentulotukea, mutta elämä ei tuntunut olevan omissa käsissä.

Liisa huomasi, että sosiaalitoimistosta sai rahaa, kun jätti kertomatta, mitä oikeasti kuuluu. Kapakoissa olivat illasta toiseen vastassa samat naamat ja samat jutut.

– Merkityksellisyys puuttui, se minkä varassa nyt kuljen. Perhettä ja muutamaa ystävää lukuun ottamatta koin, että minua ei tarvita mihinkään.

Kantabaarin vessassa herännyt ajatus oli jäänyt kytemään. Liisa aloitti kurssin, jossa etsittiin suuntaa tutustumalla itseen. Alle 25-vuotiaille syrjäytyneille nuorille tarkoitetun kurssin järjesti Silta-valmennus.

Kurssin kautta Liisa pääsi Setlementti Naapurille työkokeiluun tekemään lapsi- ja perhetyötä. Mukana tuli lottovoitto: esimies, joka antoi auktoriteettikammoiselle Liisalle paljon vastuuta ja vapautta, mutta myös vaati paljon.

Vaikka työ oli mieluista, Liisa ei aina hahmottanut syy-seuraussuhteita. Totutut tavat veivät välillä mennessään.

– Se oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun ilmoitin poissaoloistani. Esimies ymmärsi tilanteeni ja halusi tukea, joten pystyin puhumaan rehellisesti. Vaikutus oli mullistava.

Nykyään Liisa kehittää sosiaalista kuntoutusta työelämästä syrjäytyneille Valsku-hankkeen projektipäällikkönä ja valmentajana Tampereella. Hanke on Diakonissalaitoksen Hoiva Oy:n, Nauha ry:n ja Sovatek-säätiön yhteinen, ja sitä rahoittaa Euroopan sosiaalirahasto.

– Kuntoutusta kehitetään palveluja käyttävien ihmisten kanssa. Ihmisethän eivät ainoastaan syrjäydy, vaan järjestelmä syrjäyttää ihmisiä, Liisa sanoo.

Ongelma on Liisasta siinä, että palveluiden suunnittelussa ei kuunnella niiden tarvitsijoita, eivätkä palvelut välttämättä vastaa käyttäjien tarpeisiin.

– Joko käytät valmiiksi paketoituja palveluja tai olet kaiken ulkopuolella. Uskon, että tämä on yksi suurimpia syitä syrjäytymiseen, ei niinkään toimeentulotuki tai palveluiden sisältö itsessään.

Työssään Valsku-hankkeen osallistujien kanssa Liisa keskittyy huomaamaan ihmisissä olevat positiiviset asiat. Negatiiviset hän jättää vähemmälle huomiolle.

– Lähdemme yhdessä kasvattamaan asioita pienestä. Kun hyviä asioita huomioi, ne alkavat kasvaa. Sama tapahtuu negatiivisten juttujen kanssa.

Päihtyneenä paikalle tullut passitetaan kotiin, mutta asiasta ei tehdä sen suurempaa numeroa.

– Seuraavana päivänä saatan kysyä: Huomasitko, että eilinen ei mennyt ihan putkeen? Sen jälkeen asia saa olla, ja jatkamme siitä, mihin jäimme, esimerkiksi ryhmävalmennuksen suunnittelusta, jos osallistuja on ollut kiinnostunut siitä.

Ele vähentää syyllisyydestä tulevaa kuormitusta.

– Syyllisyys vie valtavasti energiaa. Jos ihminen jää häpeän noidankehään ruoskimaan itseään, positiivisille ajatuksille ja kasvulle ei jää tilaa.

Liisa painottaa, että taustalla täytyy olla vahva ennakkotyö. Mahdollisista retkahduksista tai esimerkiksi masennukseen liittyvistä voimavarojen vaihtelusta puhutaan etukäteen. Samoin siitä, että niin voi käydä kaikille.

 

Koulukadulla sijaitsi sosiaalityön toimipiste, jonka asiakas Liisa oli vuosia. Ohikulkiessaan Liisa ajattelee sosiaalityöntekijää, jonka pienten, inhimillisten eleiden merkityksen hän oivalsi vasta vuosien päästä.

 

Työkokeilussa kohtaamansa hyvän esimiehen ansiosta Liisan ei tarvinnut enää selitellä olevansa ”vähän kipeä” pitkäksi venyneen baari-illan jälkeen. Hän pystyi olemaan rehellinen myös itselleen. Se rikkoi kierteen, jossa hän haki oikeutusta omalle elämäntyylilleen.

– Olen ollut hyvä selittämään asioita parhain päin.

”Ei kannata hakea kouluun, kun en saa sitä kuitenkaan tehtyä ja vien paikan joltakulta, joka oikeasti haluaisi opiskella.”

”Pitäähän ihmisillä olla joku vertailukohde, jota he voivat katsoa alaspäin.”

Nykyään perustelut tuntuvat älyttömiltä, mutta silloin sanat loivat todellisuutta. Liisa alkoi uskoa niihin itsekin. Suhdetta toimeentulosta päättäviin auktoriteetteihin väritti valheellisuus.

– Jos vastassa oleva ihminen istuu rahojesi päällä, harva kertoo, että nyt oikeastaan menee vähän lujaa, ja kysyy, olisiko mahdollista saada vähän apuja tähän hommaan.

Liisa kertoi sosiaalityöntekijöille asioita, joita ajatteli näiden haluavan kuulla. Baari-iltoja varten hän nosti käteistä, jotta rahankäyttöä ei voinut jäljittää tiliotteesta.

– Sosiaalitoimen puolella valheellisuuden rikkoi työntekijä, joka lausuntoa kirjoittaessaan käänsi tietokoneen näytön minuun päin ja sanoi, että lue tämä läpi ja katso, voitko allekirjoittaa tämän.

Sosiaalityöntekijän yllättävä kysymys antoi Liisalle vastuuta ja pienen vaikutusmahdollisuuden omaan elämäänsä.

– Sitä ei tarvitse välttämättä edes käyttää, mutta ainakin on mahdollisuus sanoa, että tuossa kohtaa olen eri mieltä. Siitä tuli tunne, että ehkä minunkin mielipiteelläni on jotain merkitystä.

Ammattilainenkin voi nähdä asiakkaat tavalla, joka lukitsee ihmiset ongelmakeskeisiin rooleihin. Liisa muistuttaa asenteiden tarkistamisesta: ihmisiä ei pidä rajata meihin ja heihin.

– Puhummeko asiakkaista, jotka kuluttavat palvelua, vai osallistujista, jotka osallistuvat palvelun tuottamiseen? Liisa kysyy.

Entä jos asiakas tai osallistuja olisikin peili ammattilaiselle? Missä kohtaa olemme samanlaisia?

– Jos haluamme, että ihmisillä olisi mahdollisuus aikanaan siirtyä vaikka ammattilaisiksi, pitäisikö meidän puhua asiakasrajapintojen sijasta mieluummin yhdyspinnoista?

Entä jos asiakas olisikin peili ammattilaiselle?

Yksi Liisan elämän käännekohdista oli vappu 2006. Liisa oli 24-vuotias, ja hän huomasi olevansa raskaana.

– Pohdin pitkään, onko minusta äidiksi. Esimieheni Setlementillä tuli apuun tässäkin. Aloin miettiä, että jos en nyt ota tästä vastuuta, en ota sitä ikinä.

Ymmärrys itsestä ja kyky hahmottaa elämää pitemmälle olivat kypsyneet. Liisa päätti kantaa vastuun lapsesta. Se oli askel, nykäys eteenpäin.

– Kun pohjatyötä on tehty paljon, palaset loksahtelevat jossain kohtaa paikalleen. Muutos voi olla nopea ja iso tai ainakin näyttää siltä ulospäin.

Vaikka takapakkeja tulee, ne eivät enää johda takaisin nollapisteeseen.

– Jossain vaiheessa mokat alkaa ottaa oppimiskokemuksina. Niistä ei enää ruoski itseään vaan ajattelee, että seuraavalla kerralla en hakkaa päätäni tähän samaan seinään. Kokeilen tuota viereistä, Liisa sanoo ja nauraa.

Kun lapsi syntyi, irrallisuus ja ajelehtiminen loppuivat. Tilalle tuli kokemus omasta merkityksestä.

– Minua tarvittiin, Liisa sanoo yksinkertaisesti.

– Näin mielessäni kuvan vapaana heiluvasta ketjun päästä, joka ankkuroitui seuraavaan ketjun pätkään.

Lapsenhoidon myötä arjen rutiinit alkoivat löytyä. Ensimmäistä kertaa Liisalla oli pitkä ihmissuhde ja työssäkäyvä mies. Ja ensimmäistä kertaa hän alkoi miettiä, että haluaisi tehdä muutakin kuin vähän kokeilla erilaisia asioita.

Liisa oli innostunut kestovaipoista ja kierrätystekstiileistä jo raskausaikana. Hän teki työkokeilun lastenvaatekirpputorilla ja päätti perustaa yrityksen.

– Myin itse tekemiäni kestovaippoja. Hain 10 000 euron yrityslainan, tein liiketoimintasuunnitelman ja kävin yrittäjäkurssin.

Liisalla oli jopa kivijalkakauppa, mutta ei kokemusta omien voimavarojen arvioinnista.

– Pyöritin firmaa alle kaksi vuotta ja uuvuin totaalisesti. Olin hirveän innoissani kaikesta, mutta en osannut priorisoida, mihin milloinkin pitäisi keskittyä.

Lopulta langat eivät pysyneet käsissä. Firma rysähti ja avoliitto kariutui. Lapsi oli parivuotias.

– Olin yrittäjästatuksella, toimeentulona sadan euron lapsilisä. Laskupino kasvoi, eikä niitä kannattanut enää edes avata. Mites tästä mennään eteenpäin, Liisa pohti.

Asunto oli lähdössä alta. Vaihtoehtoja olivat muutto lapsen kanssa vanhempien luo Keski-Suomeen tai uuden miehen luo Helsinkiin. Liisa valitsi Helsingin.

Voimat eivät riittäneet yrittäjästatuksen purkamiseen. Ulosottovirasto lähetti yhä uusia kirjeitä.

– Muistan vieläkin, miltä kaikenkattava uupumus tuntuu kehossa. Työelämään palaaminen, selviytyminen normaaleista puhelinsoitoista, laskujen maksaminen tai autovakuutuksen ottaminen tuntuivat täysin saavuttamattomilta asioilta.

– Mutta missään en ole saanut niin hyvää asiakaspalvelua kuin Helsingin ulosottovirastossa!

Siellä oli ihminen, joka kehotti olemaan murehtimatta laskuista nyt ja sanoi, että kyllä asiat aikanaan ratkeavat.

– Se oli yksi kohtaaminen, mistä tuli helpotus, että asiat järjestyvät.

Aika uupumuksesta seuranneessa ”lasivillakuplassa” opetti Liisalle, että ihminen voi luhistua, mutta ihmisessä oleva potentiaali ja osaaminen eivät häviä. Kauheimmatkin tragediat voivat muuttua osaamiseksi, kyvyksi auttaa muita tai vaikka kertoa oma tarinansa.

– On otettava pohjakosketus, että pääsee ponnahtamaan pintaan. Se on yksi syy, miksi en koskaan pety ihmisiin, joiden kanssa työskentelen. Uskon, että ihmiset pääsevät jotenkin räpiköimään takaisin.

– Vaikka toiminnassa mukana ollut ihminen jäisi pois, lyhytkin aidon kohtaamisen hetki voi kantaa hedelmää myöhemmin.

Liisa päätti aloittaa räpiköinnin kodin lähistöllä olevilta kirpputoreilta. Retkestä palautumiseen saattoi mennä pari kolme päivää.

– Aloin käydä kirpputoreilla niinä viikkoina, kun lapsi ei ollut luonani. Pelkäsin, että pyörryn kassalle tai että joku vieras ihminen puhuu minulle.

Vuotta myöhemmin Liisa päätyi iltapäiväkerhon ohjaajaksi. Se toi mieleen aiemman perhetyön Setlementillä.

– Siitä lähti ajatus, että osaan olla ihmisten kanssa. Tällaisista asioista minulla on onnistumisen kokemuksia. Päätin, että jos pääsen, lähden opiskelemaan lähihoitajaksi. Hain kouluun, pääsin ja valmistuin.

Konkurssin jälkeisestä pohjakosketuksesta on kulunut tähän pisteeseen yksitoista vuotta. Jollain toisella matka saattaa kestää parikymmentä vuotta.

Oman polkunsa kulkeneena Liisa tietää, että vaikka näkyvin osa ihmisessä saattaa olla asunnottomuus, päihde- ja mielenterveysongelma tai rikostausta, se on pieni osa ihmisen persoonaa ja elämänkaarta.

– Valsku-hankkeessa puhumme osallistujien kanssa elämän muista rooleista. Ruokimme niitä. Haasteista ja ongelmistakin puhutaan, mutta emme jää pyörimään niiden ympärille.

Teksti Katri Puranen

Lue lisää:

Palveluohjaaja amiksessa: Näen paljon sitä, että nuori on jätetty oman onnensa nojaan

Minnan terveys ja talous romahtivat - auttajasta tuli autettava

Mainos
Mainos