Elämäni on kiltin suorittajatytön tarina. Pohjavireenä on kulkenut surumielisyys ja pessimismi. Näen helposti, kuinka asiat voivat mennä pieleen. Lääkärin mukaan minulla on loistavasti kehittynyt katastrofien ajattelukyky.
Kun olen saavuttanut jotain, rimani on ollut ylempänä. Se ei ole kunnianhimoa, vaan syntymälahjana saatua riittämättömyyden tunnetta. Olen harvoin kokenut olevani riittävän hyvä ja kelpaavani, vaikka tekisin mitä. Olen myös verrannut itseäni liikaa muihin.
Sisäinen kriitikkoni herää vaikka perunoita kuoriessa. Saatan sättiä itseäni, että jos joku muu olisi kuorinut perunat, ne olisivat jo kiehuneet kypsiksi. Onneksi olen onnistunut kasvattamaan sisäistä lempeää ääntä, joka kampittaa itsekriittisyyttäni.
Ulkoisesti olen ehkä näyttänyt vahvalta ja pärjäävältä. Kun teet paljon ja ehkä liikaakin, et jää kiitoksetta. Se on palkitsevaa, mutta uuvuttavaa.
Haaveilin muotisuunnittelijan, mallin ja rallikuskin ammateista. Valitsin kuitenkin perinteisesti. En päässyt sosiaalialalle, mutta siskoni ehdotuksesta opiskelin kätilöksi.
Muutettuani Padasjoelta Helsinkiin alkoi kumpuileva, mielensisäinen kamppailu. Tunnistin itsessäni masennusoireita. Sain diagnoosin, jonka jälkeen alkoi vuosien psykoterapia. Masennus ei ole onneksi pysäyttänyt minua sängynpohjalle. Olen pystynyt huolehtimaan arjesta, suorittamaan elämää.
Valmistumisestani on parikymmentä vuotta. Työskentelin aluksi Naistenklinikalla ja Kristiinankaupungissa. Viihdyin työssäni, olihan se pääsääntöisesti täynnä onnellisia hetkiä.
Välissä lähdin vuodeksi töihin Saudi-Arabiaan. Se oli onnellista nuoren ihmisen aikaa vailla arkimurheita. Vuosi antoi tunteen pärjäämisestä.
Työskentelin Jorvin sairaalassa ja opiskelin terveydenhoitajaksi. Vaihdoin hetkeksi yksityiselle lapsettomuusklinikalle, josta jäin äitiyslomalle esikoista odottaessani.
Hoitovapaalta palasin Jorviin kriisin keskelle. Osastolle oli pudotettu uutispommi, että se yhdistyisi kirurgian toimialan kanssa. Se oli raskasta aikaa, henkilökunta oli hädissään. Samoihin aikoihin käytiin Tehyn Tahdon asia -työtaistelua. Vajaassa vuodessa uuvuin niin, että jäin sairauslomalle. Muutaman kuukauden päästä päätin työnohjauksen tukemana irtisanoutua.
Keikkailin sairaanhoitajana, kunnes pääsin Tyttöjen Talolle. Siellä teimme intohimoisesti työtä vaikeiden asioiden parissa. Kuvaan astui myötätuntouupumus. Lopulta väsyin niin, että itku tuli työpaikan kahvipöydässä. Takerruin liian herkästi toisten sanomisiin, ahdisti.
Päädyimme eroon lapseni isän kanssa. En saanut sieltäkään voimia – päinvastoin. Ymmärsin, etten pysty auttamaan ketään, vaan piti päästää irti. Täytyi antaa ensimmäistä kertaa itselle lupa levätä.
