Kolumni: Huumeita, köyhyyttä, rasismia – tätäkö on amerikkalainen unelma?

Terveydenhuollon vanhanaikaisuus ihmetyttää Yhdysvaltoihin muuttanutta sairaanhoitaja Rayan Hämäläistä.

Yhdysvaltojen sairaanhoitajapula on avannut ovia maahanmuuttajille. Olen yksi niistä, jotka ovat muuttaneet maahan sairaanhoitajan työn perässä.

Suuret ikäluokat ovat jäämässä täälläkin eläkkeelle. On arvioitu, että Yhdysvalloissa tarvitaan vuosittain muutama satatuhatta sairaanhoitajaa enemmän kuin on resursseja kouluttaa. Käsiparien lisäksi alalle jää huolestuttava hiljaisen tiedon vaje. Tällä hetkellä suurin osa kollegoistani on pari vuotta itseäni nuorempia. Minulla työkokemusta on viitisen vuotta.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Vaikka ulkomailta saapuville ja maata kiertäville yhdysvaltalaisille sairaanhoitajille tarjotaan koviakin bonuksia, sairaanhoitajapula on kiertoilmaisu sille, että sairaalalla tai sen sijainnilla on haasteita tai jopa ongelmia. Työyhteisöni nuoruus on osoitus myös siitä, että tarpeen vaatiessa sairaanhoitajat vaihtavat alaa.

Uudessa maassa olen saanut oppia ja kehittyä tavalla, joka ei olisi mahdollista Suomessa. Samalla olen joutunut kokemaan odottamattomiakin pettymyksiä.

Pohjoismaiseen hyvinvointiin, edistykseen ja tasa-arvoon tottuneena on ollut vaikea hahmottaa, että mitään amerikkalaista unelmaa olisi edes olemassa – ainakaan tavallisen ihmisen todellisuutena. Uusi elinympäristöni on tuntunut aikamatkalta paikkaan, joka kärsii huume- ja aseongelmista köyhyyden, rasismin ja epätasa-arvon keskellä.

Kokemukseni elämästä Yhdysvalloissa rajoittuvat kahteen paikkaan: sivistyneeksi kutsuttuun urbaaniin itärannikkoon ja autoteollisuuden mahalaskusta kärsineeseen maalaismaisen vanhoilliseen keskilänteen. Infrastruktuuri on rapistunut molemmissa, vaikka itärannikolla asumiskustannukset ovatkin moninkertaiset.

Kun verovaroja ei käytetä riittävästi ihmisten hyväksi, on helppo ymmärtää verojen maksamiseen – ja terveydenhuollon uudistukseen – liittyvää vastustusta.

Kokemukseni terveydenhuollon työstä rajoittuu yhteen sairaalaan. Silti olen voinut jo todeta, miten laadukas, kustannustehokas ja innovatiivinen suomalainen järjestelmä onkaan – ja miten terveydenhuollon uudistus hyödyttäisi myös tätä maata.

Olen saanut todistaa, että universaaleiksi kuvittelemani totuudet ja käytännöt eivät päde täällä. Leikkaussalihoitajia – ja itseäni – lukuun ottamatta kaikki terveydenhuollon ammattilaiset kulkevat suojavaatteissaan töihin ja kotiin. Eristyshuoneet ovat vain huoneita ilman erityistä ilmanvaihtoa tai käytäntöä pitää ovea suljettuna. Käsihygienian oikeaoppiseen toteuttamiseen liittyvä omatunto ei vaikuta erityisesti kolkuttavan.

Lääkehoidossa valikoima on suppeampi ja vanhanaikaisempi kuin Suomessa. Suurin osa lääkeinfuusioista voidaan antaa vain teho-osastolla. Haavanhoidosta puuttuu tuotteita, eikä haavanhoito muutenkaan ole yhtä tarkkaa varsinkaan aseptisuudessaan.

Potilasohjaus on tärkeä osa hoitotyötä, mutta suurin osa potilaista ei erityisesti välitä kuunnella eikä esitä kysymyksiä hoidostaan. Näin kuluttajakeskeisessä järjestelmässä tuntuu erikoiselta, että potilaat tyytyvät siihen, mitä heillä on.

Hoitoalan ongelmat liittyvät myös alan vetovoimaan. Ei kai siis ihme, etteivät yhdysvaltalaiset näe alaa enää niin houkuttelevana.

Rayan Hämäläinen on Yhdysvalloissa työskentelevä sairaanhoitaja, joka bloggaa Tehy-lehden verkkosivuilla.

Mainos
Mainos