Kolumni: Ilkeä tokaisu jää harmittamaan, vaikka hoitajan ilme ei värähtäisikään

Hiljattain valmistunut hoitaja saa huutia vanhemmalta kollegalta, kun on tämän mielestä hoitanut potilasta väärin ja liian huolellisesti. Keskustelun volyymitaso nousee ja hoitaja joutuu hädissään perustelemaan valintojaan Käypä hoitoon vedoten. Ryöpytyksen lakattua hän pidättelee itkua ja tsemppaa itseään: ”Täytyy vain jaksaa.”

Pienryhmäkodin ohjaaja joutuu raivostuneen esiteinin hyökkäyksen kohteeksi ja saa vaivoin kammettua lapsen pois kimpustaan käyttämällä apunaan ruokapöydän tuolia. Tilanteen jälkeen hän tuumaa: ”Ei se mitään, näitä sattuu. Kyllä mä pärjään. Pärjään, pärjään.”

Hoitajilla on usein ihmeellinen taito ajatella, että kaikesta täytyy selvitä eikä minkään ikävän pidä antaa hetkauttaa. Koemme, että pelon, pahan mielen ja vaikkapa surullisuuden myöntäminen osoittaisi työpaikalla heikkoutta. Ajattelemme, että työnkuvaan kuuluu ottaa vastaan kaikki, mikä tulee – ilmeenkään värähtämättä. On vaikeaa sanoa ääneen, että tuo äskeinen muuten tuntui minusta oikeasti pahalta.

Avuntarvetta ei välttämättä tule myönnettyä edes itselleen. Olemme vahvoja ja ammattimaisia, välillä hammasta purren. Ikävät kokemukset kuitenkin tuppaavat kasaantumaan henkiseksi taakaksi, ellei niitä pura pois mielestä. Debriefing- ja defusing-menetelmiä on käytössä järkyttävien tilanteiden jälkipuintiin, mutta ”mikrodefusingia” hyödynnämme liian harvoin. Usein voisi riittää, että purnaisi pahaa mieltään kollegalle pari minuuttia kahvikupposen äärellä.

Minäkin yritän välillä olla liian reipas. En osaa myöntää, että jokin tapahtuma jäi harmittamaan. Olen yrittänyt opetella tavasta pois.

Työkaverin ilkeä tokaisu tai potilastyössä sattunut pikkukömmähdys ei välttämättä saa minua menettämään yöuniani, mutta olen silti huomannut, että tilanteen purkaminen esimiehen tai työkaverin kanssa rupattelemalla parantaa mielialaani. Ihmismieli on perin kummallinen, kun jo harmituksen ääneen sanominen vähentää sen painoa hartioilta puoleen. Olen hyväksynyt, että olen ihminen ja tarvitsen toisia ihmisiä.

Työkaveruuden ABC -artikkeliin haastateltu professori Satu Teerikangas (HS 26.1.2021) kannustaa ihmisiä huomaamaan työyhteisön merkityksen. ”Jos työkaveruuteen kiinnitettäisiin enemmän huomiota, työpaikoilta häviäisi paljon epävarmuutta ja huonovointisuutta”, Teerikangas painottaa. ”Jokainen ele ja sana vaikuttaa jollain tavalla työyhteisön hyvinvointiin.”

Työyhteisö on parhaimmillaan aivan mieletön voimavara. Hoitotyö on ajoittain kovin omanlaistaan, ja työkaverit ovat myllerryksen keskellä paras apu, tuki ja turva. Hyvää työkaveruutta on mahdollista harjoitella. Jo pienillä muutoksilla me kaikki voimme jaksaa ja viihtyä töissä entistä paremmin.

Onnistuneimmillaan työkaverin pienet teot ja sanat voivat viestiä: Me olemme samassa veneessä. Hengähdä sinä hetkinen, niin minä soudan välillä. Ei aina tarvitse pärjätä yksin.

Veera Kamaja on sairaanhoitaja-ensihoitaja.

Lue lisää:

Hatunosto meille! Potilas karjuu ja kiroilee, mutta me autamme