Sairaalaan joutunut hoitaja: Minua pelotti, sillä kukaan ei kertonut edes sitä, missä olen

Tunsin itseni sairaalassa vaivaksi, joka vie hoitajien aikaa, kirjoittaa kolumnistimme, sairaanhoitaja Veera Kamaja.

Yöhoitaja marssii huoneeseen.

Hoitaja (väsyneesti): Tässä ois tää lääke… Aijaa, sulla on sitten kanyyli sängyssä. Miks sulla on kanyyli sängyssä? Ootko sä ottanu tän pois?

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Mummo sairaalasängyssä (ihan pihalla): Ööö.

Hoitaja (huokailee): No sä oot ottanu kanyylin pois. Jaa minkäslaiset suonet sulla onkaan, huonothan ne tietysti on. No minun on pakko sitten tulla laittamaan uusi kanyyli, kun joskus kerkiän.

Mummo: Jaa.

Hoitaja (ei katso mummoon päinkään): Nii-i, sitten joskus kun kerkiän. Nyt jää lääkkeet saamatta.

Minä makaan viereisessä sängyssä. Hoitaja heittää lääkkeeni yöpöydälle ja kiitää ulos huoneesta. Mummo jää hämmentyneenä pötköttämään. Minä jään miettimään, mikä pilleri purkin pohjalla on ja miltä mummosta mahtaa nyt tuntua.

Päädyin hiljattain sairaalaan ärhäkän pyelonefriitin vuoksi. Tauti aiheutti kurjan kesänaloituksen, mutta voi että minkälaisia pieniä hetkiä ja kohtaamisia pääsin todistamaan.

Olen alan ammattilainen, ja silti olin aivan hukassa sairaalassa. Yöllä minut kärrättiin päivystyksestä osastolle petikyydillä. Minua pelotti. Olin muiden armoilla vieraassa sairaalassa. En tiennyt, millä osastolla olen enkä tiennyt, mitä lääkkeitä minulle oli määrätty. Puhelimestakin oli akku loppu. Uskaltaisinkohan vielä pyytää kiireiseltä yöhoitajalta lisää särkylääkettä?

Aloin miettiä omia kohtaamisiani potilaiden kanssa. Kuinkahan paljon on sellaisia asioita, joita pitää niin itsestäänselvyyksinä, ettei niitä jaksa potilaalle kertoa? Tietenkin täällä syödään viisi kertaa päivässä! Tietenkin saat jogurttia, jos sinulla on vielä nälkä! Potilaat eivät välttämättä tiedä, mihin kaikkeen tietoon heillä on oikeus, joten he eivät kehtaa ja uskalla kysyä kaikkea.

Kenties tekemisen sanoittaminen on ihan oikeasti avain onneen. ”Nyt minä annan sinulle aamulääkkeeksi Panadolin, kohta tulee aamupala ja sitten lähden viemään sinua tutkimuksiin. Onko sinulla kysyttävää?”

Tunsin itseni vaivaksi, joka ei ole oikeutettu viemään hoitajien aikaa. Omatoimiset, helpot potilaat jäävät herkästi osastoilla työläämpien potilaiden varjoon. Ihmettelin jälkikäteen, mitäköhän hoitajat olivat minusta kirjanneet noiden muutaman päivän aikana. Kivun seuranta ja hoito varmaankin oli yhtenä hoitoni tavoitteista, mutta miten he seurasivat kipuani, kun minulta ei asiasta kysytty?

Olen kuitenkin kiitollinen hoidostani. Olin onnekas, kun sain kokea tämänkin puolen hoitoketjusta ja sain myös kotiutua sairaalasta omin jaloin. Tavaroitani pakatessa höppänä huonekaverimummoni toivotti hymyillen paremmat kesänjatkot, mutta vakavoitui sitten. ”Näinköhän minä enää pääsen tästä mihinkään…”

Kun hoidon kohde on kipeä ja peloissaan, pienillä sanoilla, kosketuksilla ja läsnäololla on kullanarvoinen merkitys. Sanat kannattaa oikeasti harkita tarkkaan.

Minä ehdin jo suunnitella lopettavani työt ja muuttavani vanhempieni luo kuolemaan, kun vatsan ultratutkimuksen suorittanut lääkäri töksäytti, että vatsassani on löydös. Itku tuli myös siinä vaiheessa, kun ihana hoitaja huomasi huoleni ja kertoi, että löydös todensi vain diagnoosini.

Kiitos ja hatunnosto niille kaikille, jotka huomaavat.

Kolumnistimme Veera Kamaja on sairaanhoitaja, joka pääsi unelmatyöhönsä ensihoitajaksi.

Mainos
Mainos