Huumori on luonnollinen osa elämää mutta se on myös psykologinen työkalu, jonka avulla on mahdollista ottaa välimatkaa tilanteisiin. Toimittaja Hanna Jensen kertoo blogissaan, miten huumori vapauttaa energiaa ja joskus huojentaa, ja se myös lähentää ihmisiä toisiinsa.
Viime talvena olin pidemmän pätkän poissa muistisairaan äitini läheltä, ja hänen hoidostaan vastasi sinä aikana hoivakoti ilman minua. Tämä oli itselleni täysin uutta kymmenen vuoden huolehtimisen jälkeen, mutta lähdin ulkomaille rauhallisin mielin, koska uskalsin luottaa äitini hoitoon.
Tarkemmin sanottuna: uskalsin luottaa hoitajiin.
Kun luotto on suuri, tilanteeseen alkaa mahtua myös huumoria.
Meidän perheessämme on oma whatsapp-ryhmä nimellä Mummin asiat, ja ryhmässä on jaettu vuosien varrella humoristisia käänteitä. Kerran esimerkiksi jaoimme sen, kun äitini oli todennut vanhemmalle tyttärellemme, että ”sinä se sitten olet reipas mies!”
Tällainen jaettu huumori ei kohdistu meidän perheemme näkökulmasta muistisairaaseen ihmiseen eikä siinä naureta hänelle, vaan me nauramme elämälle, itsellemme ja kaikelle absurdille.
Huumori on luonnollinen osa elämää mutta se on myös psykologinen työkalu, jonka avulla on mahdollista ottaa välimatkaa tilanteisiin. Huumori vapauttaa energiaa ja joskus huojentaa, ja se myös lähentää ihmisiä toisiinsa.
Olen myös kokenut ihania humoristisia hetkiä hoitajien kanssa, kun asiat ovat saaneet yllättäviä käänteitä. Heidän kanssaan huumori on varovaisempaa kuin perheen kanssa mutta silti vapauttavaa.
Viime talvena oli tarvetta ostaa äidille uusia vaatteita ja myös alusvaatteita. Minun oli pyydettävä hoitajaa ottamaan hänestä mitat, jotta voisin ostaa vaatteita verkkokaupasta. Pian hoitaja lähetti mittoja. Mutta yksi niistä oli yllättävä: vyötärö 205 cm.
Tuijotin tekstaria hetken ja laitoin viestin takaisin.
”Arvelen, että vyötärö on 105 cm ellei teillä ruoka ole ollut erityisen hyvää.”
Pian puhelin plingasi, kun hoitaja lähetti emojien kera viestin, jossa hän totesi: ”Nyt minuakin alkoi epäilyttää”. Pian sain viestillä uuden, puolet pienemmän ympärysmitan.
”Hyvät naurut tälle päivälle”, kirjoitin.
”Juu, mikä lie aivopieru”, kuului paluuviesti.
Olen nauranut ääneen myös hoivakodin fysioterapeutin viestejä. Lotta on kirjoittanut, kuinka äiti on käynyt Pariisissa ja Amerikassa ja harmitellut, että minä vongun häneltä aina rahaa. Äiti oli kuulemma sanonut, että ”pyytäisi vanhemmiltaan”. Äiti on myöskin sanonut, että minä olen kuusikymmentävuotias (en ihan vielä).
Kun Lotta kirjoittaa kaiken tämän pokkana, huumori on ystävällistä ja vapauttavaa.
Hän kertoo, kuinka äiti kehuu aina hänen hiuksiaan. Äiti on myös istunut ruokapöydässä ja huudellut: ”Eikö täällä saa mitään palvelua.” Kun Lotta on vastannut olevansa lähdössä juuri jumppaan, äiti on tuhahtanut ”höpö höpö”.
Jossakin välissä Lotta kertoi äidin miettineen, pitäisikö hänen vielä hankkia vauva, mutta he olivat yhdessä tulleet siihen tulokseen, että vauvajutut ovat heidän osaltaan ohi: eiväthän he jaksaisi enää valvoakaan!
Lopulta Lotta ja äitini olivat perustaneet lauluyhtyeen Duuduttelijat. Kumpikaan ei muista kaikkia laulujen sanoja, joten he joutuvat kuulemma aika paljon duuduttelemaan.
Kunhan vain eivät järjestä konserttia.
