Tentin päässä valmistumisesta

Syksy vilahti hujauksessa. Elokuun viimeisenä päivänä lopetin ensihoitajan sijaisuuden pelastuslaitoksella. Siitä suoraan tein kuuden viikon sairaanhoitajan sijaisuuden kaupungin psykiatria- ja päihdepalveluissa. Sieltä siirryin Husiin tekemään sairaanhoitajan sijaisuutta. Sijaisuuden piti ensin loppua ennen joulua, mutta sain jälleen lottovoiton, kun pestiä jatkettiin vappuun saakka, mistä olen superkiitollinen. 

Syyskuussa opinnäytetyöni, joka oli roikkunut matkassani mukana jo 20 kuukautta, alkoi kiinnostaa taas. Vaikka se oli roikkunut mukana ja vienyt ajatuskapasiteettiä, en ollut kuukausiin edes avannut tiedostoa.

Opinnäytetyö muistutti minua hankaluuksista opintojen aikana. Sen työstäminen ei houkutellut, sillä se muistutti rahavaikeuksista, avioerosta, ylikuormituksesta ja jatkuvasta epävarmuudesta, jota elämä oli lapiolla tarjoillut. Silti oppari oli roikkunut takaraivossa ja näkynyt myös epämääräisinä merkintöinä kalenterissa.

Ajattelin jatkuvasti, että sekin pitäisi tehdä. Ajan kuluessa tiedoston avaamisen kynnys vain kasvoi.

Ajattelin, että läpi se on ykkönenkin. Lopulta eräänä syyskuisena aamuna vain päätin, että tänään minulla on töistä vapaata, nyt ryhdyn töihin. Päätin, että saatan opinnäytetyön loppuun sillä energialla, joka minulla on tässä hetkessä. En sillä energialla, jonka toivoisin siihen voivani laittaa. 

Niin oppari valmistui, ja arvosanaksi sain kolmosen. Lopulta tein puuttuvat osiot muutamassa päivässä, 20 kuukauden jälkeen, vaikka toki en aloittanut nollasta. Hengentuotokseni päihteitä käyttävien naisten tuen tarpeesta valmistui joka tapauksessa paljon vaivattomammin kuin mitä olin kuvitellut. Piti vain istua alas, alkaa hommiin ja tähdätä maaliin. 

Jälkikäteen olisin tehnyt, jos en kaikkea, niin monen asian toisin, mutta päätin olla tyytyväinen lopputulokseen. Se oli se lopputulos, johon sen hetkisillä eväillä pääsin. Ja kuten moni minulle oli todennut, paras opinnäytetyö on hyväksytty opinnäytetyö.

Nelivuotinen opintomatkani ei ole silti vielä valmis tarina, sillä ensihoitajien valtakunnallinen tentti on yhä läpäisemättä.

Opparin valmistumisen jälkeen arkeni huipentui elämäntapahtumaan, joka sekoitti pakkaa entisestään. Kun voimat menivät viikkotolkulla jälleen vain selviytymiseen, oli tenttiin kertaaminen yhtä tyhjän kanssa. Nyt kun voimat ovat palanneet, pöly laskeutunut ja arki niin tasaista kuin se tässä elämäntilanteessa voi olla, on fiilis eri.

Totta kai olisin halunnut valmistua ajallaan. Mutta puolisen vuotta sinne tänne ei muuta mitään. Lopulta se on lyhyt aika, kun on saanut joustaa, jaksaa ja selviytyä. Matka ensihoitajaksi ei ole ollut suora, mutta olen yhä matkalla, se on tärkeintä. Ja olen todellakin loppukurvissa, nyt kun yrittäjyyden, palkkatöiden, palkattomien työharjoittelujen ja perhe-elämän rinnalla tienattuja opintopisteitä on kasassa 235/240.

Tämä reissu on ollut mutkainen, katkonainen ja välillä liian raskas. Mutta se on ollut myös opettavainen. Olen oppinut, ettei periksi antaminen tarkoita luovuttamista, vaan joskus se tarkoittaa taukoa, hengähdystä ja sitä, että jatkaa myöhemmin, kun on enemmän voimavaroja.

En valmistunut aikataulussa. Mutta valmistun. Juuri nyt tieto siitä – tai ehkä pikemminkin tunne – riittää minulle. 

Ihanaa uutta vuotta ja tsemppiä kaikille opiskelijoille! Toivon, että ensi kerralla voin kertoa hyviä uutisia! 

Jenny