Kanylointia ja simulaatioita – tietoa tulee nyt kuin ämpäristä päähän kaataen

Ensihoidon kurssi etenee tiukkaa tahtia. Yritän vaientaa olkapäälläni istuvan pienen pirun, joka välillä huomauttaa, että luuletko oppivasi, luuletko selviäväsi tästä kurssista. 

Kuva: Jenny Belitz-Henriksson

Perustason ensihoidon kurssia on takana nyt kaksi viikkoa, ja päivittäin tuntuu siltä kuin joku kaataisi ämpärillä tietoa päälleni.

Mitä enemmän opin, sitä kirkkaammin näen sen, että opittavaa on niin paljon, että siihen tuskin riittää minun ihmiselämäni. Pyrin silti pitämään pään kylmänä. Kun vain keskityn päivän aiheeseen ja kuorin perunan kerrallaan, lopputulos on varmasti riittävän hyvä ja se, mitä minulta juuri tässä hetkessä vaaditaan.

Kanylointi on ollut yksi huolenaiheistani. En ole päässyt työharjoittelussa treenaamaan sitä niin paljon kuin olisin toivonut.

Usein homma on mennyt niin, että ohjaaja osastolla on kysynyt, että oletko kanyloinyt ennen, ja myöntävän vastauksen saatuaan hän on lakannut kuuntelemasta lisäkommenttejani ja ehkä kuvitellut, että homma on täydellisesti hallussa. Jos kohde on ollut haurassuoninen mummu, niin onnistuminen ei ole todellakaan ollut taattua. Se taas on aiheuttanut kammoa kanylointia kohtaan, vaikka tiedän, että treenaaminen auttaa siihenkin. Todennäköisesti jonkin ajan päästä ihmettelen, mikä siinä kanyloinnissa oikein tuntui niin vaikealta silloin opintojeni aikana.

Koulussa kävimme kanyloinnin vielä kerran perusteellisesti läpi, ja sitten harjoittelimme hommaa toisillamme. Vaikka pari kertaa koulukaverin suoni vain karkasi jonnekin, tunsin suurta iloa siitä, että myös onnistuin. Ja pakko sanoa, että luultavasti kohtalaisen harvoin pääsee kanyloimaan ensihoidon kenttäjohtajaa! Yksi opettajistamme nimittäin toimi koekaniinina ja, kas vain, niin se suoniyhteys aukesi määrätietoisesti, kuten hän kehotti minua toimimaan, eivätkä käteni tärisseet hitustakaan!

Simulaatioita eli hoitotilanteiden jäljittelyä meillä on myös jatkuvasti tällä hetkellä. Simulaatioissa ”leikimme” ensihoitajia. Simulaatiot ovat siitä hyviä, että vaikka ne ovatkin vain kuvitteellisia tilanteita, niistä jäävät asiat hyvin mieleen – myös ne asiat, joissa olisi kannattanut toimia toisin.

Myös potilaan kohtaamisesta ja hänen tilansa arvioimisesta saa hyvää harjoitusta, sillä tietty protokolla toistuu simulaatioissakin kaiken aikaa. Puhuuko potilas, tuntuuko hengityksen ilmavirta? Onko hengitystyö raskasta vai normaalia? Tuntuuko pulssi, onko iho kuiva, lämmin vai kenties kylmänhikinen? Kuinka monta kertaa potilas hengittää minuutissa? Lisäksi potilaalta otetaan erilaisia mittauksia, kuten verenpaine, syke, happisaturaatio, lämpö ja verensokeri.

Useimmiten kaksi simuloi ja muu ryhmä katsoo. Itse eläydyn tilanteeseen niin, etten edes muista katsojia videoyhteyden päässä, mutta on tosi hienoa päästä kuulemaan muiden kommentteja tilanteesta. Palaute on tärkeää, sillä ilman sitä ei voi kehittyä.  

Myös nukkeleikkejä on leikitty, sillä kaikkea emme voi harjoitella toisillamme. Olemme tutustuneet erilaisiin happimaskeihin, ja ”tajuttoman” nuken kanssa harjoittelimme I-gelin asettamista ja myös intuboimista. I-gel on pehmeä ja anatomisesti muotoiltu hengitysteiden hallintaväline. Se laitetaan potilaan suuhun, ja sillä saadaan hengitystiet nopeasti auki. 

kuten sanottu, jokaisen koulupäivän jälkeen tuntuu siltä kuin päälleni olisi kaadettu ämpärillinen tietoa. Toisaalta se on ihanaa, sillä niin pitkään muissa töissä olleena uuden oppiminen on aina vain tosi palkitsevaa. Yritän vaientaa olkapäällä olevan pienen pirun, joka välillä huomauttaa, että luuletko oppivasi, luuletko selviäväsi tästä kurssista. 

Nimittäin kyllä luulen. Ihanaa talven jatkoa! Voit tulla seuraamaan arkeani myös Instagramiin!

Jenny