Perustason ensihoidon kurssia on takana nyt kaksi viikkoa, ja päivittäin tuntuu siltä kuin joku kaataisi ämpärillä tietoa päälleni.
Mitä enemmän opin, sitä kirkkaammin näen sen, että opittavaa on niin paljon, että siihen tuskin riittää minun ihmiselämäni. Pyrin silti pitämään pään kylmänä. Kun vain keskityn päivän aiheeseen ja kuorin perunan kerrallaan, lopputulos on varmasti riittävän hyvä ja se, mitä minulta juuri tässä hetkessä vaaditaan.
Kanylointi on ollut yksi huolenaiheistani. En ole päässyt työharjoittelussa treenaamaan sitä niin paljon kuin olisin toivonut.
Usein homma on mennyt niin, että ohjaaja osastolla on kysynyt, että oletko kanyloinyt ennen, ja myöntävän vastauksen saatuaan hän on lakannut kuuntelemasta lisäkommenttejani ja ehkä kuvitellut, että homma on täydellisesti hallussa. Jos kohde on ollut haurassuoninen mummu, niin onnistuminen ei ole todellakaan ollut taattua. Se taas on aiheuttanut kammoa kanylointia kohtaan, vaikka tiedän, että treenaaminen auttaa siihenkin. Todennäköisesti jonkin ajan päästä ihmettelen, mikä siinä kanyloinnissa oikein tuntui niin vaikealta silloin opintojeni aikana.
Koulussa kävimme kanyloinnin vielä kerran perusteellisesti läpi, ja sitten harjoittelimme hommaa toisillamme. Vaikka pari kertaa koulukaverin suoni vain karkasi jonnekin, tunsin suurta iloa siitä, että myös onnistuin. Ja pakko sanoa, että luultavasti kohtalaisen harvoin pääsee kanyloimaan ensihoidon kenttäjohtajaa! Yksi opettajistamme nimittäin toimi koekaniinina ja, kas vain, niin se suoniyhteys aukesi määrätietoisesti, kuten hän kehotti minua toimimaan, eivätkä käteni tärisseet hitustakaan!
