Puremahaava vaurioittaa kudoksia, ja ihon rikkoutuessa haavaan päässeet mikrobit voivat aiheuttaa vakavan tulehduksen.
Puremahaavalla tarkoitetaan vauriota, jossa purema rikkoo ihon ja mahdollisesti sen alla olevia kudoksia. Jos iho säilyy ehjänä, purema voi aiheuttaa kipua ja ihonalaisia verenpurkaumia, mutta yleensä siitä ei ole muuta haittaa.
Tavallisimmin puremahaavan aiheuttaa koira, kissa tai toinen ihminen. Luonnonvaraisten eläinten puremat ovat harvinaisempia. Kyyn pureman ensisijainen ongelma ei ole haava, vaan myrkky. Käärmeiden puremiin liittyy harvoin infektioita.
Suomessa arvioidaan syntyvän vuosittain noin 50 000 koiran tai kissan puremaa, joista koiranpuremien osuus on noin 80 prosenttia. Koiran puremista tulehtuu 5–20 prosenttia, kissan puremista 30–60 prosenttia ja ihmisen puremista 15–20 prosenttia.
Puremahaavoihin liittyy myös jäykkäkouristuksen vaara, joten rokotus on syytä pitää voimassa.
”Ihmisten puremien yhteydessä lääkäri voi harkita myös rokottamista hepatiitti B:tä vastaan. Hiv-infektion estohoitoa tarvitaan hyvin harvoin”, sanoo infektiolääkäri Veli-Jukka Anttila Mehiläisestä.
Vettä ja saippuaa ensiavuksi
Puremahaava on hyvä pestä tuoreeltaan runsaalla vesijohtovedellä ja saippualla sekä peittää puhtaalla, kuivalla siteellä. Jos ihovaurio on pieni ja jäykkäkouristusrokotus voimassa, vauriota voi jäädä seuraamaan.
”Lääkäriin on hakeuduttava, mikäli vaurioalue turpoaa, punoittaa, erittää märkää tai on kovin kipeä.”
Lääkärin on tärkeää tietää, mikä eläin on purrut, jotta hän voi arvioida antibioottihoitoa.
Puremahaavojen ompelua yleensä vältetään muualla kuin kasvojen alueella tulehdusriskin vähentämiseksi. Sen sijaan antibioottihoito voi olla tarpeen.
Lääkärin on tärkeää tietää, mikä eläin on purrut, jotta hän voi arvioida antibioottihoitoa. Hoidossa käytetään ensisijaisesti amoksisilliinin ja klavulaanihapon yhdistelmää.
Immuunipuolustuksen häiriö voi altistaa potilaan vakaville komplikaatioille. Esimerkiksi pernan poisto ja alkoholismi heikentävät immuunipuolustusta. Diabetes ja tukkeuttavat verisuonitaudit heikentävät ihon paikallispuolustusta.
Kissan purema vaatii antibiootin
Puremat luokitellaan okkluusio- ja pistohaavoihin sekä nyrkkivammoihin.
Okkluusiopuremassa vamma-alue jää purijan hampaiden väliin, ja vamman vakavuus riippuu puremavoimasta. Koiranpurema on yleensä okkluusiotyyppinen.
Kissan terävät hampaat aiheuttavat puolestaan usein pistohaavan, joka yltää syvälle kudoksiin. Kissan hampaat läpäisevät helposti jänteitä, niveliä ja luukalvon. Kissan purema tulehtuu nopeammin ja märkii harvemmin kuin koiran purema.
”Kissan purema täytyy aina hoitaa varhaisella antibioottihoidolla.”
Ihminen aiheuttaa yleensä okkluusiopureman. Se syntyy usein seksuaalisen väkivallan yhteydessä.
Niin sanottu nyrkkivamma syntyy tyypillisesti tappelussa. Lyöjän suoristaessa kätensä uhrin suun mikrobit voivat tunkeutua syvälle kudoksiin ja aiheuttaa lyöjälle vakavan infektion, joka voi johtaa pahimmillaan amputaatioon.
Ihmisen puremasta pitää mennä aina lääkäriin. Uhrille aloitetaan tilanteen mukaan antibioottilääkitys tai suonensisäinen antibiottihoito sairaalassa.
Yleisinfektion vaara
Ihmisen puremissa infektion aiheuttavat Eikenella corrodens -bakteeri, stafylokokit ja streptokokit. Eikenella corrodens aiheuttaa infektioista 25 prosenttia.
”Hoitamattomana tulehtunut puremahaava voi levitä yleisinfektioksi”, Anttila varoittaa.
Hoitamattomana tulehtunut puremahaava voi levitä yleisinfektioksi.
Pelätyin koiranpureman ja joskus myös kissanpureman levittämä bakteeri on Capnocytophaga canimorsus. Se voi aiheuttaa 2–8 vuorokauden kuluttua vähäisenkin naarmun tai rikkoutuneen ihon nuolaisun jälkeen rajun septisen sokin, yleistyneen hyytymishäiriön ja aivokalvon-, sydämen sisäkalvon-, nivel- tai pleuratulehduksen.
Yleisimmin potilas on alkoholisti tai häneltä on poistettu perna, mutta 20–40 prosentissa tapauksista ei ole tällaisia altistavia tekijöitä.
Rabies on otettava huomioon, jos eläin puree ulkomailla, on salakuljetettu ulkomailta Suomeen tai kyse on lepakon puremasta. Suomessa rabiesta ei ole tavattu vuoden 1988 jälkeen kuin yksittäisissä lepakoissa.
Lähteenä käytetty: Terveyskirjasto, Duodecim 9/2016 ja Duodecimin Lääkärikirja.
