Terttu Särkkä ajautui lasten diabeteshoitajaksi 2000-luvun alussa vähän sattumalta. Se ei harmita, sillä hän pitää työn haastavuudesta ja jatkuvuudesta sekä perheiden kanssa työskentelystä. Kuva: Paula Myöhänen

Lasten diabeteshoitajalla on persoona pelissä

Terttu Särkkä kohtaa taaperon ja teinin eri tavalla.

Parasta on, kun jo käytävältä kuuluu tuttu, pieni ääni.

– Tepa! Lapsi huutaa ja hyppää Terttu Särkän syliin.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Mikkelin keskussairaalassa työskentelevä Terttu on diabeteshoitaja Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymän lastenyksikössä. Hänellä on vaikuttava ansioluettelo, mutta pienelle ihmiselle taitaa olla yhdentekevää, että ”Tepa” on suorittanut esimerkiksi diabeteksen hoidon ja perhetyön erikoistumisopinnot.

Lapselle tärkeämpää on se, että Terttu on tuttu, sille uskaltaa puhua ja sen kanssa voi käydä vaikka leikkimään. Se on tärkeää myös Tertulle.

– On työn rikkaus, että pääsen joskus lattiatasolle.

Työn imua lisää se, että hänen luonaan käy diabeetikoita yksivuotiaasta kaksikymppiseen. Kun edessä istuu lippiksensä alle piiloutuva, harvasanainen teini, hoitaja ei voi yrittää kohdata häntä samalla tavalla kuin syliin kiipeävää taaperoa.

– Pitää tuntea edes vähän koulun, urheilun ja musiikin maailmaa, jotta nuoren kanssa voi jutella muustakin kuin diabeteksesta. Sekin on tämän työn rikkaus. Näissä asioissa nuoret ovat itse parhaita opastajia. Täytyy vain olla kiinnostunut.

Lähes kaikki tietävät diabeteksesta sen, että sairastuneen haima ei tuota insuliinia normaalisti. Insuliinia annostellaan kehoon joko pistämällä tai vyötärölle kiinnitettävällä, ihonalaiseen kudokseen yhteydessä olevalla pumpulla.

Verensokeria on seurattava ja hiilihydraatteja laskettava monta kertaa päivässä, loppuelämän ajan.

Terttu on tämän laskemisen ja muun diabeteksen hoidon ammattilainen. Diabeetikoiden vastaanottokäynneillä tärkeintä ei kuitenkaan pitäisi olla se, paljonko pitkäaikaissokeri nyt on ja paljonko ateriainsuliinia pistetään. Tärkeintä on se, kuinka lapsi ja hänen perheensä voivat.

Diabeteksen hoidossa on kyse ennen muuta jaksamisesta, sillä taudista ei saa taukoa.

Tertun mukaan Mikkelissä on onnistuttu siinä, ettei hoito ole enää niin numerokeskeistä. Diabetesta sairastava lapsi tai nuori sekä heidän perheensä halutaan kohdata kokonaisvaltaisesti.

– On paljon vastaanottoja, joilla puhutaan enemmän muusta kuin diabeteksesta. Tavoite on, että perheet kokevat suhteen minuun luottamuksellisena ja pystyvät puhumaan. Jos jaksamisessa on pulmaa, pohdimme vaihtoehtoja yhdessä. Olemme samalla puolella.

Tertun pisimmät hoitosuhteet diabetesta sairastaviin nuoriin ovat kestäneet yli 15 vuotta. Hän ei yritä rakentaa hyvää hoitosuhdetta perheisiin vain ammattiosaamisellaan, vaan on mukana omana itsenään.

– Minulle on luontaista, että teen työtä persoonallani ja sanon muillekin, että persoona peliin. Se on inhimillistä hoitoa.

Pysyvä hoitosuhde ja diabeetikon kokonaisvaltainen kohtaaminen vaikuttaisivat parantavan sairastavien hoitotasapainoa. Mikkelissä molempiin on satsattu, mutta muutakin tehty.

Kaikille lasten puolella hoidossa oleville diabeetikoille tarjotaan mahdollisuus jatkuvaan glukoosin seurantaan ihon alle asetettavien sensoreiden avulla. Perinteisesti verensokeria on mitattu pistämällä sormenpäästä.

Terttu kokee kehittyvän tekniikan auttavan diabeetikoita merkittävästi sairauden hoitamisessa.

– On valitettavaa, että perheet ovat Suomessa eriarvoisessa asemassa jatkuvan sensoroinnin saamisen suhteen.

Essoten lastenyksikön diabeteshoitohenkilökunta osallistui Tampereella järjestettyyn puolitoista vuotta kestäneeseen FinDiabKids-koulutukseen. Siellä työntekijät, myös Terttu, pohtivat omaa ja tiimin toimintaansa.

– Oivalsimme, että koska emme voi muuttaa perheitä, muutamme itseämme. Projektin seurauksensa hoitotasapainot paranivat merkittävästi.

Vuonna 2015 noin joka viidennellä Mikkelin keskussairaalan lasten puolella hoidettavalla diabeetikolla oli hyvä hoitotasapaino. GHbA1c oli alle 58 mmol/mol. Vuonna 2017 hyvä hoitotasapaino oli jo joka toisella.

Terttu iloitsee jokaisen hoidettavan onnistumisista suuresti. Hän yrittää kuitenkin aina nähdä hoidossa jotain hyvää silloinkin, kun kokonaisuus ei vielä suju parhaimmalla mahdollisella tavalla.

– Kun katsomme nuoren kanssa pilvipalvelusta hänen viime aikojen verensokeriaan, voin sanoa, että hitsi miten hyvä päivä sinulla oli tässä! Nyt vain tätä lisää!

Osaan diabeetikoista Terttu on yhteydessä jopa joka viikko, joko tapaamalla tai soittamalla. Tällainen joustavasti ja usein toteutettu yhteydenpito on hoitomotivaationsa kanssa painiville nuorille vapaaehtoista.

Kaikki, noin 100 diabetesta Essoten alueella sairastavaa lasta ja nuorta käy vastaanotolla vähintään kerran 2–4 kuukaudessa. Näillä käynneillä perheet tapaavat ensin Tertun, joka mittaa, punnitsee, tarkistaa pistos- ja kanyylipaikkojen kunnon ja ottaa pitkäaikaisverensokerin.

Terttu myös varmistaa, että hoitovälineet toimivat ja auttaa niiden käytössä.

Sitten aukaistaan väliovi lääkärin huoneeseen. Siellä puretaan dataa mittareista ja pumpuista, ja lääkäri ohjaa sopivissa insuliiniannoksissa. Sillä aikaa Terttu on kuulolla, mutta voi lapsen iästä riippuen esimerkiksi leikkiä tämän kanssa tai opettaa insuliinin pistämistä.

Aina keskustellaan yhdessä jaksamisesta ja siitä, miten yhteistyö koulun ja päiväkodin kanssa sujuu ja tarvitaanko siellä Essoten apua. Terttu osallistuu myös alkuohjauksiin osastolla, kouluttaa lastenyksikön henkilökuntaa ja on mukana kerran vuodessa järjestettävissä kuntoutuksissa.

– Se on diabeteksen korkeakoulu hoitajallekin, kun vanhemmat ovat tahollaan kouluttautumassa ja usean lapsen pumput piippaavat samaan aikaan.

Osa työnkuvaa on ylipainoisten lasten ja nuorten sekä heidän perheidensä ohjaaminen. Essoten hoidon piirissä on tällä hetkellä kaksi nuorta, jotka sairastavat kakkostyypin diabetesta. Terttu pitää kehitystä huolestuttavana – se kertoo jotain meidän yhteiskunnastamme.

 

Yhteisvastaanotot jännittivät turhaan

Terttu Särkän työhuoneessa on väliovi. Sen toisella puolella istuu Essoten lastentautien osastonylilääkäri Päivi Nykänen.

Ennen he pitivät vastaanottoja diabetesta sairastaville lapsille peräkkäin. Yhteisvastaanottojen aloittaminen jännitti.

– Mutta kun ne alkoivat, sanoimme heti, että miksemme ole pitäneet näitä aina näin, Terttu nauraa nyt.

Perheiden kokonaisvaltaista hoitoa auttaa se, että hoitaja kuulee, mitä sanottavaa lääkärillä on ja toisin päin. Eniten Terttu tekee yhteistyötä Päivin kanssa, mutta diabeetikoiden apuna on heitä kahta suurempi, moniammatillinen tiimi. Siihen kuuluu psykologi, sosiaalityöntekijä, ravitsemusterapeutti, kuntoutusohjaaja ja lastenosaston sairaanhoitajia.

– Viime vuosina tiimin merkitys on kasvanut, Terttu sanoo.

Tiimi tukee paitsi diabeetikkoa myös hoitajaa. Tertusta työssä raskainta on tunne siitä, ettei nuoren olo välttämättä parane, vaikka he ovat tehneet vastaanotoilla kaikkensa. Huoli ei seuraa vapaalle, sillä työn kuormittavia puolia puretaan tiimin kanssa yhdessä. Terttu pitää tärkeänä myös työnohjausta.

Teksti Marika Lehto

Mainos
Mainos