Mira Alannetta kuvattiin vuonna 2006 Maailman ihanin tyttö -valokuvakirjaan. Kuva: Miina Savolainen ja Mira Alanne

Lastenkodissa varttunut sairaanhoitaja Mira Alanne: Minulla on sieltä hyviä muistoja

Sairaanhoitaja Mira Alanne oli mukana, kun voimauttavan valokuvauksen menetelmä luotiin.

Mira Alanne oli Hyvösen lastenkodissa sinisen osaston tyttöjä. Moni tuntee heidät valokuvakirjasta Maailman ihanin tyttö.

Itse asiassa Mira oli aivan ensimmäinen maailman ihanin tyttö. Hänen kanssaan lastenkotiin kesäsijaiseksi tullut Miina Savolainen aloitti 20 vuotta sitten voimauttavan valokuvauksen projektinsa.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Mira oli 17-vuotias. Oli kesä ja hiljaista, koska osa lapsista oli lomilla.

Millainen teini kuvista katsoo?

– Miina tiesi, että tykkään luonnosta. Hän osasi ehdottaa jokaiselle omanlaistaan ympäristöä. Hyvösen lähimetsät olivat minulle tuttuja. Naapurin koirat tuli ulkoilutettua siellä moneen kertaan, Mira kertoo.

Sinne lähimetsiin, Helsingin Koskelan ja Oulunkylän välimaastoon, ensimmäiset kuvausretket suuntautuivat. Miinalla oli kauniita pukuja, joista sai valita ja joista tuunattiin jokaiselle sopiva. Kuvista katsoo rauhallisen oloinen nuori nainen, joka makoilee valkoisessa mekossa mansikankukkien keskellä.

Kuun kajossa. Miina Savolainen halusi näyttää tyttöjen ainutlaatuisuuden kuvaamalla.

 

Mira sanoo lastenkodin olleen hänelle paras ratkaisu.

– Minulla on sieltä hyviä muistoja, kun vertaa siihen, mitä oli sitä ennen ja mitä olisi voinut vielä tulla, jos olisin jäänyt kotiin.

Kaikkea hän ei muistakaan. Mira oli 8-vuotias muuttaessaan Hyvöseen. Jo sitä ennen hän oli asunut pari vuotta sijaisperheessä.

Ennen lastenkotia hän joutui kuudeksi viikoksi Auroran sairaalan psykiatriselle osastolle.

Lapsena Mira sai intensiivistä psykoterapiaa.

– Olen ihmetellyt sitä, että nykyään pienilläkin lapsilla voi olla psyykelääkitys. Itselleni niitä ei määrätty koskaan. Sen sijaan kävin psykoterapiassa puhumassa pahan oloni syistä. Ovatko resurssit nykyään niin huonot, ettei terapioihin ole varaa?

Miran vanhemmat olivat narkomaaneja. Äiti muutti Hollantiin, kun Mira oli pieni. Hän kuoli jo vuosia sitten. Isää Mira tapasi lapsuudessaan silloin tällöin, kun tämä oli tapaamiskunnossa.

Viidennellä luokalla Mira joutui jättämään aina liikuntatunnin väliin terapian takia. Se hävetti eikä häntä haluttanut kertoa syytä poissaoloon.

– Terapeutti kysyi aina, miltä sinusta tuntuu. Menin sinne pelaamaan ja leikkimään enkä aina ihan mielelläni, mutta uskon, että terapia teki minusta näinkin tervejärkisen.

Miralle Hyvösestä tuli koti. Hän tutustui siellä samanikäiseen tyttöön, Millaan, jota alkoi kutsua siskokseen.

Säännöt Hyvösessä olivat jämptit.

– Meillä oli jo 8-vuotiaina tiskivuorot ja huolehdimme omista pyykeistä. Hoitajat toki auttoivat. Muistan, että melkein revin hiuksia, kun kaikki eivät olleet yhtä siistejä kuin minä. Ehkä senkin takia halusin itsenäistyä varhain.

– Kokeilin rajojakin, joskus mentiin kuokkimaan jonnekin bailuihin, mutta koskaan en esimerkiksi karannut. ­En usko, että kapinointini oli mitenkään tavallista kovempaa. Hyvösessä oli hyvä olla. Omat lapsenikin ovat käyneet siellä tutustumassa ja katselemassa paikkoja.

Kuvattavana olo tuntui mukavalta. Puhuimme, että lähtisimme syksyllä pitkälle kuvausmatkalle Lappiin, sanoo Mira. Miina Savolainen kuvasi hänet uudelleen tätä juttua varten.

 

Kun ensimmäiset kuvat otettiin, Mira oli jo aikuisuuden kynnyksellä. Hänellä oli kova halu itsenäistyä ja päästä maailmalle. Mira opiskeli ensin puolimatruusiksi merenkulkuoppilaitoksessa Kotkassa ja jatkoi sitten lähihoitajaksi.

Miina Savolainen kuvasi kymmentä Hyvösessä asuvaa tyttöä ja heidän kasvuaan. Kun kuvista koottiin ensimmäinen valokuvanäyttely, Mira asui jo ulkomailla.

Haaveena oli lähteä au pairiksi New Yorkiin, mutta se tyssäsi viisumivaikeuksiin. Tutut koirahotellin omistajat olivat muuttaneet Gran Canarialle Agaeten pieneen kylään. He lupasivat auttaa asunnon ja työn hankkimisessa. Niinpä Mira muutti Espanjaan.

Mira oli ollut ensimmäisen kerran kesätöissä koirahotellissa jo ­13-vuotiaana ja monena kesänä sen jälkeen.

– Tuurasin koirahotellilla silloinkin, kun opiskelin lähihoitajaksi. Välillä hoidossa oli jopa 32 koiraa.

Valokuvakirjassa Maailman ihanin tyttö Miran sivuilla seikkailee piirretty koira. Koirat ovat aina olleet hänelle rakkaita, ja tavallaan sen vuoksi hän päätyi Agaeteen.

Lapsuudessa Mira sai hoitaa koiraa isoäidillään, johon Miralla oli hyvä suhde. Isoäidin kanssa mökkeiltiin suvun mökillä Virojoella monena kesänä. Sijaisperheessä oli koira ja Hyvöseen muuton jälkeen Mira lenkitti naapurien koiria.

Agaeten tuppukylästä, kuten Mira sitä kutsuu, tuli hänelle toinen koti. Aikuisikänsä hän on asunut vuoron perään Espanjan Agaetessa ja Helsingissä.

Kun nuori Mira muutti 2000-luvun alussa Agaeteen, siellä asui suomalaisia eläkeläisiä, joista moni ei taitanut espanjaa. Reippaalle lähihoitajalle löytyi heidän paristaan töitä. Mira opiskeli hierojaksi ja teki töitä myös ravintolassa.

Sieltä pikkukylästä Mira löysi puolisonsakin. Ei tosin ensimmäisellä reissulla, joka sekin kesti viisi vuotta, vaan sitten, kun hän palasi kylään sairaanhoitajaopintojensa harjoitteluun. Nykyään­ kylässä on noin 3 000 asukasta. Se sijaitsee monille lomailijoille tutun Gran Canarian luoteisosassa.

Mira oli palannut Suomeen ja saanut töitä Auroran sairaalan infektio-osastolta Helsingistä. Paikka tuntui niin omalta, että hän jatkoi työn ohessa sairaanhoitajaksi. Jo opiskeluaikoina hän työskenteli ja oli harjoittelussa Meilahden päivystyspoliklinikalla, josta hän sai myöhemmin toimen.

Miralla on kolme alle kouluikäistä lasta. Perheeseen kuuluu myös hänen miehensä kaksi lasta edellisestä liitosta – ja tietenkin koira.

Mira on ollut kuusi vuotta hoitovapaalla, ja siitä ajasta ison osan perhe asui Espanjassa. Toimeentulo oli niukkaa. Välillä heillä oli kolmekin ravintolaa, eikä juuri yhtään vapaa-aikaa. Lisäksi perheen teinit olivat kiinnostuneita suomalaisesta koulutuksesta. Niinpä perhe muutti puolisentoista vuotta sitten Suomeen.

Muutto maasta toiseen ison pesueen kanssa oli melkoinen ponnistus. Mira sanoo, että nyt on todella tarkoitus pysyä aloillaan.

Helmikuussa hoitovapaa päättyi ja Mira aloitti tutussa työpaikassa Meilahden päivystyksessä. Puolisollekin löytyi Suomessa työ hotellin ravintolan vuoropäällikkönä.

Kuvausreissuilta on hauskoja muistoja: Mira ja Miina tekivät 2000-luvun alussa viikon kuvausreissun Jäämeren rannalle Norjaan. He nukkuivat teltassa. Se jäi mieleen, että ruokakaupassa oli järkyttävän kallista. Kuvia varten Mira halusi kihartaa hiuksensa rullilla. Tukkaa hän kuivatti auton puhaltimella.

Yhdessä Miran lempikuvassa hän on yhdessä koiransa Velmun kanssa Kilpisjärvellä tunturimaisemissa. Velmu on pieni ruipelo löytökoira, jonka Mira toi Kanarialta. Kuvassa viehättää Velmun lisäksi Lapin ruska ja mystisyys.

Utsjoella Mirasta on otettu kuva, jossa hän istuu purossa syksyisessä maisemassa. Kahluusaappaat eivät näy pitkän puvun alta. Välillä piti lämmitellä toppatakki yllä.

Mirasta on kuvia myös Helsingin Seurasaaren kalliolta ja Vantaan Kuusijärveltä.

Kirjaan liittyy paljon muistoja: Kaunein kuva Miran mielestä on kuva Petrasta. Petra on kuvassa kuin keiju, niin kaunis, pieni ja hento.

– Hän on ollut minulle kuin pikkusisko. Jaoin hänen kanssaan huoneen Hyvösessä. Siihen aikaan opiskelin itse jo Kotkassa ja kävin lastenkodissa vain viikonloppuisin.

Miralla on varastossa itsestään säkillinen kuvia, jotka hän on saanut Miinalta. Vedoksia tuli tehtyä samasta kuvauspaikasta paljon.

– Kuvien avulla opin katsomaan itseäni lempeämmin ja huomasin, että minähän voin onnistua kuvissa. ­Kuvaukset ja niihin liittyvä on yhdistänyt meitä kymmentä tyttöä sen jälkeenkin, kun muutin pois lasten­kodista. Miinan voimauttavan valokuvan menetelmästä on ollut apua meidän jälkeen monille.

Yhteyttä tyttöjen kesken ja Miinaan pidetään vieläkin. Kaikilla tytöillä menee kutakuinkin hyvin.

Lapsena ja nuorena lastenkodissa asuminen leimasi enemmän. Jos vaikka naapurustossa sattui jotain, se pantiin herkästi lastenkotilaisten kontolle. Kaikille Mira ei halunnut kertoa asuvansa lastenkodissa.

Nykyään hän on asian kanssa sinut. Joku saattaa lastenkotilapsuutta vähän ihmetellä, jos se tulee puheeksi.

– Siinä ei ole mitään hävettävää. Se johtui muista tekijöistä. Asian voi jopa kääntää voimavaraksi. Kun on puhunut lapsuuden asioista ja käsitellyt ne, tietää, että pystyy selviytymään vaikeista asioista.

Joskus mieleen tulee, että olisipa omilla lapsilla Suomessa mummola, kun miehen sukulaiset asuvat kaukana.

– Onni on, että elämän varrella on löytynyt hyviä ihmisiä, jotka ovat auttaneet eteenpäin.

Mira Alanne vuonna 2005.

 

Sama paikka vuonna 2019. Tänä ­talvena tehdyllä kuvaus­retkellä tunnelma oli eri kuin Miran ja Miina Savolaisen­ pitkillä kahdenkeskisillä ­reissuilla. Nyt mukana oli ­Miran kolme pientä tytärtä.

 

Miina Savolainen kertoo, miten kuvat syntyivät

”Tätä juttua varten otimme Miran kanssa uusia kuvia samassa paikassa kuin vuosia sitten. Nyt mukana oli Miran kolme lasta. Tunnelma oli aivan erilainen kuin Miran ja minun kahdenkeskisillä pitkillä kuvausmatkoilla. Pakkasimme lapset päiväunien jälkeen autoon, ja oli kiire, että ennätämme ennen kuin valo alkaa loppua. Jäällä oli vettä ja se kasteli helmat.

Katsoimme toisiamme pilke silmässä. Läsnä oli rakkaus ja lämpö lapsia kohtaan pikkulapsiarjen säädön keskellä. Yksi itki äidin syliin ja toisella oli kakat housussa. Samalla mukana oli muisto aiemmista retkistä, jolloin tämän käsillä olevan, jopa koomisen hetken onnellisuus oli vielä herkkä haave.

Suunnittelimme kuvia etukäteen Miran kanssa. Niissä näkyy kasvutarina. Vanhassa kuvassa puiden oksat kaartuvat tummina. Lapsuuteen liittyy surua ja vaille jäämistä. Uudesta kuvasta näkee, miten Mira on onnistunut rakentamaan kokemuksistaan voimavaran. Uskon, että työssään sairaanhoitajana hänessä yhdistyy lämpö ja jämäkkyys. Hän on varmasti loistava potilaiden kanssa, jotka usein luokitellaan haastaviksi.

Tutustuin Miraan, kun hän oli 14-vuotias. Hänen tyttärissään näen paljon pientä Miraa. Seuraan ylpeydellä, miten ihana äiti Mira on, niin ehjä ja täysipainoinen. Uskon sydämestäni, että se on korjaavaa myös sitä pientä tyttöä kohtaan, joka Mira itse oli!

Kun aloitin tyttöjen kuvaamisen yli 20 vuotta sitten, mietin paljon, miten tehdä työtä lastenkodissa. Lapset kaipasivat sitä, että joku rakastaa heitä oikeasti ja sitoutuu heihin. Ajattelin, että en voi jatkaa työssä, ellen jollakin tavalla vastaa tähän.

Ei ole tarpeeksi hienovaraisia sanoja, joilla puhua lasten kaltoinkohdelluksi tulemisen kokemuksista. Jokainen on ainutlaatuinen, tärkeä ja rakas, mutta sanat ovat vain sanoja – niihin lapset eivät olleet voineet luottaa omassa elämässään. Siksi halusin näyttää heidän ainutlaatuisuutensa kuvaamalla.

Jo ensimmäinen kuvausretki Miran kanssa oli huikea. Monet lapset olivat pettymysten painamia, mutta se katsomisen hetki, jona he heräsivät yhteyteen, muutti myös minut. Löysimme jotakin maailman tärkeintä. Työn ydintä on, miten me katsomme toista.

Voimauttavan valokuvauksen tavoite on, ettemme katsoisi ihmistä diagnoosien ja leimojen kautta, vaan tavalla, jolla hän sallii ja kaipaa tulla katsotuksi.”

 

Maailman ihanin tyttö -kirja

  • Sosiaalikasvattaja, valokuvaaja Miina Savolainen alkoi kuvata Hyvösen lastenkodin tyttöjä 20 vuotta sitten.
  • Kuvista julkaistiin Maailman ihanin tyttö -kirja vuonna 2008. Se on Suomen kaikkien aikojen myydyin valokuvakirja.
  • Miina Savolainen ja voimauttavan valokuvan menetelmä on palkittu muun muassa Lastenkulttuurin valtionpalkinnolla. Valokuvanäyttely on kiertänyt Euroopan lisäksi Yhdysvalloissa ja Kanadassa.
  • Voimauttavan valokuvauksen koulutuksiin on osallistunut 3 000 kohtaamistyön ammattilaista.
  • Projektin kymmentä tyttöä kuvataan lähiaikoina uudelleen. Heistä on kasvanut aikuisia ja monesta on tullut äiti.

www.voimauttavavalokuva.net

 

Mainos
Mainos