Tuntui ihanalta, että niillä asioilla oli ollut väliä. Ja erityisen etuoikeutetulta tuntui saada kuulla se. Samalla ymmärsin, etteivät ne useat joulut töissä olleetkaan jättäneet jälkiä siten kuten kuvittelin. Ne samat juhlapyhät, jolloin sai tuplapalkkaa ja jolloin piti käydä välillä huuhteluhuoneessa itkemässä ikävää, kun oma lapsi vietti joulua ja minä autoin maailmaan uusia elämiä. Pieniä ihmisiä, joille sai pukea tonttulakin päähän ja punaisen froteisen potkupuvun aattoillan synnytyssalivuorossa.
On sydäntäsärkevää lukea, että lapsi toivoo joululahjaksi itsestäänselvyyttä, kuten alushousuja tai ulkotakkia.
Omien lasten myötä on tullut tarve toimia joulukeijuna myös tuntemattomille lapsille ja nuorille. On sydäntäsärkevää lukea joulupuukeräyksissä toiveita, joissa lapsi toivoo jotakin sellaista, mitä itse pitää itsestäänselvyytenä – ei joululahjatoiveena.
Minä toivoin kuusivuotiaana joulupukilta stetoskooppia ja piirustuslehtiötä, mutta joku muu samanikäinen toivoo suomalaisessa hyvinvointivaltiossa vuonna 2025 joululahjaksi alushousuja tai ulkotakkia. Ei uusinta muotilelua, vaan välttämättömyyttä.
Joka vuosi haluan ostaa lahjoituslahjoiksi jotakin sellaista, mitä lapsi ei uskalla edes toivoa. Viime vuonna luin Helsingin Sanomista, että teinipojat ovat vähiten lahjoituksia saava ryhmä. Sydämeni särkyi, sillä minulla on samanikäinen nuorimies kotona. Suuntasin porvoolaiseen tavarataloon ja kysyin myyjältä, mitä teinipoika toivoisi kaikkein eniten. Tuoksuja, kuului vastaus. Autoin sosiaalitoimea muutaman paketin verran.
Taikapölyä voi ripotella joulun aikaan ympärilleen monella tapaa, niin töissä kuin vapaa-ajallaan. Haastan sinut tekemään joulun pieniä ihmeitä. Lupaan, että mikään ei tunnu paremmalta kuin toiselle tuotettu jouluilo.
