Olin Genovassa kaikkiaan kolmisen kuukautta. Ensin työskentelin sydän- ja keuhkokirurgisella osastolla ja sitten endokrinologisella osastolla. Näin sain suoritettua sisätautien ja kirurgisen harjoittelun.
Sydän- ja keuhkokirurgisella osastolla oli lisäkseni viisi italialaista opiskelijaa. Saimme tehdä vain arkipäivien aamuvuoroja kello 7–14. Me opiskelijat otimme verikokeita potilaista, osallistuimme perus- ja lääkehoitoon ja avustimme erikoissairaanhoitajia. Ekg oli rutiininomainen toimi varsinkin sydän- ja keuhkokirurgisella osastolla.
Osastolla työskenteli myös perushoitajia, joiden tehtävä oli yhdistelmä laitoshuoltajaa ja lähihoitajaa. He eivät saaneet koskea lääkkeisiin ollenkaan.
Potilaat olivat ymmärtäväisiä ja huumoria löytyi, jos en osannut sanoa jotain italiaksi. Muutama puhui englantiakin. Endokrinologinen osasto vastasi meidän yleislääketieteen osastoamme. Siellä eräs hoidettavista oli ollut petipotilaana jo vuoden. Pitkään olleilla potilailla oli usein makuuhaavoja.
Kokemus oli mahtava. Olisi ollut hullua jättää näin hieno mahdollisuus käyttämättä.
Tapasin osastoilla muutamia englantia puhuvia sairaanhoitajia, mutta moni osasi englantia vain muutaman sanan. Opiskelijoista vastuussa oleva mieshoitaja sanoi minulle tylysti italiaksi, että Italiassa puhutaan italiaa. Opiskelinkin italiaa joka iltapäivä ja pärjäsin mielestäni kohtuullisesti.
Tauot olivat tosi lyhyitä viiden minuutin hetkiä. Tauoilla siemailimme espressoa, ehkä kuivan leipätikun kanssa. Lounastauolla söin yleensä eväitä tai myslipatukan espresson kera. Endokrinologisella osastolla hoitajat söivät toisinaan potilailta ylijäänyttä ruokaa. He tarjosivat sitä ystävällisesti myös minulle.
Harjoittelu oli tosi kuormittavaa, sillä jouduin keskittymään kieleen koko päivän. Arkisin olin väsynyt, mutta onnellinen ihanasta seikkailustani. Kukaan muu luokaltani ei lähtenyt ulkomaille vaihtoon, vaikka siihen sai tosi hyvin tukea. Kun vaihtohakemukseni hyväksyttiin, sain koululta 1600 euroa Erasmus-tukea ja myöhemmin vielä 400 euroa lisää. Käytin rahat lentoihin, asumiseen ja ruokaan.
Olisi ollut hullua jättää näin hieno mahdollisuus käyttämättä. Kokemus oli mahtava. Alussa oli vaikeuksia, mutta kulttuurishokin laannuttua sain lisää rohkeutta mennä uusiin paikkoihin.”
Itävalta: ”Kun tilanteista selvisi saksaksi, tuli voittajafiilis”
Sairaanhoitajaopiskelija Oona Zerni, 28, oli vaihdossa kolme kuukautta Salzburgissa Itävallassa viime syksynä. Hän opiskelee kolmatta vuotta Tampereen ammattikorkeakoulussa.
”Opiskelin koulussa monta vuotta saksaa ja hakeuduin Itävaltaan elvyttääkseni ruostuneita saksan taitojani. Harjoittelupaikkani oli Krankenhaus der Barmherzigen Brüder Salzburg. Se on perinteikäs, kristillinen sairaala, joka on osa Itävallan julkista terveydenhuoltoa.
Olin ensin kolme viikkoa kirurgisella vuodeosastolla, jossa oli esimerkiksi gynekologisia, urologisia ja plastiikkakirurgisia potilaita. He olivat hyväkuntoisia, joten hoito koostui lähinnä vitaalien tarkkailusta, haavahoidosta ja lääkehoidosta. Hoitojaksot olivat vain yhdestä kahteen päivää. Ensimmäiset viikot olivat mukavan helppoja. Niiden aikana lähinnä seurasin hoitajien työtä.
Sitten työskentelin yhdeksän viikkoa sisätautien osastolla, jossa potilaat olivat pääosin iäkkäitä monisairaita. Työ koostui perushoidosta, vitaalien tarkkailusta, lääke- ja nestehoidosta sekä verinäytteiden otosta. Osastolla oli lähihoitajia, hoiva-avustajia ja sairaanhoitajia. Kaikki osallistuivat perushoitoon. Sitä oli työstä varmaan 90 prosenttia.
Raportointi tehtiin sairaalassa suullisesti, mikä tuntui vanhanaikaiselta. Myös potilastietojärjestelmä oli vanhanaikaisempi kuin Suomessa, vaikea käyttää ja vähän sekava. Kielikin tietysti vaikeutti järjestelmän käyttöä.
Kavereita sain muista ulkomaalaisista vaihtareista. Vapaalla kävimme vuorilla ja viihteellä.
Omahoitajamallia ei ollut, vaan hoitajat jaettiin kahteen tiimiin, joista kumpikin vastasi puolesta osastosta. Yhdessä tiimissä oli 4–5 hoitajaa ja heistä jokaisella oli oma tehtävänsä: yksi mittasi potilaiden vitaalit, yksi painon, yksi verensokerin ja yksi antoi lääkkeet. Tämän jälkeen kaikki osallistuivat kaikkien potilaiden perushoitoon. Tämä tuntui sekavalta, sillä Suomessa olin tottunut hoitamaan 3–4 ’omaa’ potilasta. Harjoittelussa joutui juoksemaan sinne tänne ja arvailemaan, kuka viidestä hoitajasta vastaa potilaskutsuun. Toisaalta käytäntö korosti tiimityötä ja kommunikointia. Kaikki auttoivat kaikkia.
Yksi harjoittelun parhaista puolista oli se, että opiskelijat saivat ilmaisen lounaan sairaalan ruokalassa. Tarjolla oli leikkeitä ja bratwurstia, hyvää ja laadukasta ruokaa omasta keittiöstä. Potilaat söivät samaa ruokaa.
Vuokra-asuntoni oli Puchin kylässä, josta oli hyvät kulkuyhteydet sairaalaan. Ikkunasta oli komeat vuorinäkymät.
Kavereita sain muista ulkomaalaisista vaihtareista. Vapaalla kävimme vuorilla ja viihteellä. Pidän heihin edelleen yhteyttä.
