Minä toivon, ettei hyvinvointiyhteiskuntaamme rikottaisi. Toivon enemmän kuin mitään muuta, että Suomessa ei saisi poliittisin toimin kurittaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä.
Toivon, että hyvätuloisten ansioverotusta ei kevennettäisi samalla, kun vammaispalveluista ja kotihoidosta leikataan. Toivon, että kotimaiset ja ulkomaiset sijoitusrahastot, työeläkeyhtiöt ja yleishyödylliset yhteisöt kuten ay-liike eivät saisi osinkotulojaan verovapaasti, vaan esimerkiksi Tehy maksaisi veroja sijoitustoimintamme tuotoista. Toivon, että vuosittain valtion pussista maksettavia miljardien yritystukia tarkasteltaisiin kriittisesti ja että listaamattomien yhtiöiden verotuksen porsaanreiät tukittaisiin.
Toivon, että olisi vain pahaa unta, että perusturvan riittävyys on heikentynyt pääministeri Orpon hallituksen sosiaaliturvaleikkauksien takia etenkin työttömillä lapsiperheillä.
Kun täytin lapsena ystäväkirjoja, vastasin pelkääväni eniten sotaa. Tänään kaiken globaalin myllerryksen keskellä pelkään kaikkein eniten sitä, että meistä tulee toivottomia. Pelkään, ettemme osaisi enää toivoa asioita.
Mutta pelkoni taitaa onneksi olla turha, sillä Suomi on kahdeksatta vuotta perättäin maailman onnellisin maa. Tässä hienossa demokraattisessa maassa saamme lopulta vaikuttaa asioihin ja pääsemme valitsemaan aina uudet päättäjät niin maamme johtoon kuin vaikkapa ammattiliittojen vastuunkantajiksi.
Huomasin miettiväni tuhatta toivettanne lämmittäessäni saunaa. Katselin kun tuli tanssi klapeilla. Istahdin lopulta ylimmälle lauteelle, heitin löylyä ja kyyristyin kipakimman lämmön alta noustakseni hetken päästä jälleen suoraksi.
Löyly tyynnytti ja muistutti, että niin kauan kuin jaksamme toivoa, jaksamme myös toimia. Ja kun teemme sen yhdessä, yksittäisistä toiveista kasvaa lopulta yhteinen todellisuus.