Millainen kesä on ”oikeanlainen” ja minkälaisia tunteita kesällä saa tuntea? Onko ihan pakko liehua kesätapahtumissa ja nauttia iloisesta rantaelämästä vai saako kesällä vetäytyä kotiinsa, sulkea verhot ja olla tekemättä yhtään mitään?
Kesä oli (ja on edelleenkin) valon, lämmön ja ilon aikaa. Sosiaalinen media täyttyi rantapäivistä, jäätelöannoksista ja huolettomista hetkistä.
“Nauti nyt, kun on kesä!” kuului sieltä ja täältä. Mutta entä jos ei tuntunutkaan siltä?
Oliko väärin, jos ei jaksanut iloita hellepäivistä, vaan teki mieli laittaa verhot kiinni ja jäädä sisään. Voiko kesällä olla surullinen, väsynyt tai yksinäinen – ja saako sen näyttää?
Monelle kesä toi helpotusta arjen kiireistä ja iloa, mutta toisille se saattoi tuoda pintaan monenlaisia ristiriitaisia tunteita. Ehkä kevät vei voimia tai lomalle jääminen synnytti tyhjän tilan, jossa nekin ajatukset ja tunteet nousivat pintaan, joille ei talven ja kevään kiireessä ollut aikaa. Niinhän usein käy. Arjessa on helppo pitää itsensä kiireisenä ja uskotella itselleen, että kaikki on hyvin, jäytipä pinnan alla sitten mitä tahansa. Elämässä on saattanut tapahtua yhtä ja toista raskasta ja silti ympärillä kaikuu vaatimus nauttimisesta sillä olihan nyt kesä ja loma.
Tunteet eivät seuraa kalenteria. Surun tai ahdistuksen tunteminen ei riipu vuodenajasta. Eivät ne kysy, onko joku kesän kuukausista vai marraskuu. Onko nyt loma ja kesä kauneimmillaan? Ei sitä, olisiko nyt hyvä hetki? Joskus juuri se kontrasti – kaunis sää ja sisäinen myrsky – voi tuntua erityisen repivältä.
Inhimilliset tunteet, kuten suru, alakulo tai levottomuus, eivät ole merkki siitä, että kesä pilaantui. Tai että sinussa on joku vika. Päinvastoin, ne voivat kertoa, että olet yhteydessä itseesi, että jokin sinussa kaipaa huomiotasi tai hellää huolenpitoa.
Vaikka aurinko paistaa, on täysin sallittua lymyillä varjossa – joskus se on jopa tarpeellista. Vaikeiltakin tuntuvat tunteet ansaitsevat tulla kohdatuksi. Vaikka sosiaalinen paine puski kesän rientoihin ja ilonpitoon, on hankalalta tuntuvien tunteiden ohittaminen pitkässä juoksussa haitallista. Lasku tulee maksettavaksi joskus kuitenkin.
Kirjoitan usein niistä teemoista, joita itse mietin tai mitkä herättävät itselläni ajatuksia. Tänä kesänä se on tämä. Ne kesän kauneimmat hetket ovat usein juuri niitä, jotka puskevat pintaan myös haikeuden ja surun – ne, mitkä on jossakin toisessa hetkessä jättänyt kohtaamatta. Ne kauneimmat auringonlaskut laiturilla, varpaita kutittelevat auringonsäteet riippukeinussa tai iloisimmat sävelet festareilla ovat juuri ne hetket, joita olemme pitkän talven odottaneet. Juuri ne, jolloin sydämen tulisi odotusten mukaisesti pakahtua onnesta ja juuri ne, jolloin silmänurkasta saattaakin livahtaa kyynel. Sillä siinä ne ovat vieretysten ja lähellä toisiaan – ilo ja suru.
Suru, haikeus ja väsymys on puskenut pintaan tänä kesänä niin laiturilla auringonlaskussa, kesäkahvilassa kuin ulkoilmakonsertissakin. Hetkissä, joissa joku huokaa ”voi miten onnellinen olen” ja joissa itse mietin ”voi, miten tämän surun kanssa taas pärjään”.
Jos juuri tänä kesänä ei jaksanut kaikkea, mitä muut tekevät – on se aivan ok. Jos tarvitsit enemmän unta, hiljaisuutta tai omia hetkiä, ei se tehnyt kesästä vähemmän hyvää. Jos suru kulkikin tänä kesänä rinnalla, ei se poissulje pieniä ilon pilkahduksia. Jos ei elämä, ei kesäkään ole joko-tai, vaan sekä-että.
Kesä voi ilonpidon ohella olla myös palautumisen, rehellisyyden ja pehmeyden aikaa. Aikaa antaa niidenkin tunteiden tulla, jotka jäivät talvella pipon alle tai valuivat tumppuihin. Se on mahdollisuus hengitellä rauhassa itseään kokonaisemmaksi ja tunnustella omia ääriviivoja kesän lämmössä uudella tavalla. Puhallella pahaa ulos ja hyvää sisään. Helliä itseään kuuntelemalla omia tarpeitaan. Täyttää tyhjiötä juuri niillä teoilla ja ajatuksilla, jotka sinulle sopivat.
”Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku.”
Jännittynyt ämpärin nosto – onnistuiko kakku?
Ei aina, mutta säröinen ja kuivuudesta linttaan lässähtänyt kakkukin on kakku. Ja kesä on kesä – satoi tai paistoi.
