Ehkä vaikeiksi koetaan välillä myös läheiset, joilla ei ole näkemystä asioista tai jotka sysäisivät mielellään kaiken vastuun hoitajille tai lääkäreille. Osa katoaa kuvasta täysin.
En listaa näitä ”vaikeita” läheisiä tutkimuksesta tai tilastoista käsin vaan tarinoista, joita olen vuosien varrella kuullut. Tiedän hyvin, että on läheisiä, joiden paikalle tullessa kaikkien työntekijöiden tekisi mieli mennä hoitamaan muita asioita. Hirviömeduusa ei ole koskaan tyytyväinen ja luulee tulleensa Kämp-hotelliin.
Mistä hankaluudet johtuvat? Eroavia näkemyksiä läheisten ja hoitohenkilökunnan välillä voi olla myös pienempien asioiden, kuten ruoan, lääkityksen tai hoitolinjausten suhteen. Aina läheinen ei ole väärässä. Hänellä voi olla tarkka – joskus jopa ratkaiseva – näkemys tilanteesta. Hän voi kysyä, kuten eräällä keskustelupalstalla, miksi hänen perheenjäsentään pestiin kuin autoa.
Yksi syy läheisten hermostumisiin voi olla se, että hoitajille niin tuttu sairaala- tai terveyskeskusympäristö tai hoivakoti on monelle läheiselle täysin vieras paikka. Osalla ihmisistä ei ole mitään kokemusta työnjaosta, mahdollisesta hierarkiasta, resursseista tai yksinkertaisesti tehtävien arjesta. On ylivoimaisen vaikeaa ymmärtää, että oma äiti ei saa hopeateetä heti sitä toivoessaan. Sehän on pieni pyyntö?!
Läheinen puolustaa tulisesti läheistään ja on tämän asianajaja. Hänellä saattaa olla myös kokemusta huonosta kohtelusta ja siitä, että edessä vaanii hoitovirheen mahdollisuus. Hän voi luulla, että vain huutaminen tehoaa. Myös media ruokkii kuvaa siitä, että läheisen kuuluu taistella. On syntynyt käsitys, että muillekin on käynyt ikäviä asioita. Syntyy pelko, että ”kuitenkin yrittävät tehdä jotakin ikävää omalle rakkaalle läheiselleni.”
On myös mahdollista, että läheinen syvällä sisimmissään pelkää – tulevaisuutta, sairautta, omia tilanteessa nousevia hankalia tunteitaan. Läheinen saattaa pelätä omaa vanhenemistaan, avuttomuutta, muiden armoilla olemista. Hän saattaa myös pelätä omaa kuolemaansa.
Läheiset, jotka eivät ole olleet perheenjäsenensä elämässä läsnä, voivat kantaa tapahtumista syyllisyyttä. Perheenjäsenen sairastuminen nostaa tunteet pintaan, ja ne voivat ilmetä tarpeena kontrolloida tilannetta tai asennoitua siihen kriittisesti. Jos esimerkiksi pariskunta on ollut kuusikymmentä vuotta naimisissa ja tehnyt kaiken yhdessä, puoliso voi tuntea menettäneensä kontrollin. Hän saattaa tehdä kaikkensa pitääkseen siitä kiinni.
Huutavalla läheisellä saattaa olla omassa elämässään muitakin ongelmia, jotka lyhentävät sytytyslankaa. Tarvitaan enää pieni vastoinkäyminen, kun mitta tulee täyteen. Ja jos huutaminen on lapsuudesta tuttua, huuto aktivoituu tuttuna reaktiotapana.
Osa läheisistä on elänyt kuormittavaa aikaa potilaan tai asukkaan kanssa vuosikausia ennen kuin hoito tai asuminen on alkanut. He ovat täysin poikki, mutta sitä on vaikea kertoa tilanteessa, jossa fokus on potilaassa tai asukkaassa. Eräs hoitaja kertoi, kuinka läheinen neuvottelussa lähes valui pöydän alle, koska tämä oli niin loppu. Hoitaja ei olisi tajunnut sitä ilman fyysistä näkymää edessään.
Hoivakodeissa sisarusparvien jännitteet, roolitaistelut ja jakamattomat vastuut tulevat näkyviin hoitotyön tekijöille, varsinkin jos paikalle ilmaantuu se sisarusparven kaikkitietävä ”vieraileva tähti”, jota ei arjessa ole juuri näkynyt. On vaikea tietää, ketä pitäisi uskoa. Siksi hoitavan tahon on oikeus vaatia, että nimetään yksi lähiomainen, jolle viestitään.
Ratkaise ongelmaa, älä ihmistä. Mitä hoitaja voi sitten tehdä hankalassa tilanteessa? Paha mennä sanomaan, koska olen läheinen enkä hoitaja, mutta voisin kuvitella, että hoitajan kannattaa aina ratkaista asiaa tai ongelmaa, ei ihmistä. Huutajan saa rauhoittumaan parhaiten asiallisilla vastauksilla.
Huutaminen ei ole missään työpaikassa sopivaa, mutta jos huuto kuitenkin alkaa, voi suojautua pysyttäytymällä henkisesti ”positiivisessa välinpitämättömyyden tilassa” eli kieltäytyä päästämästä toisen ylimitoitettua reaktiota ihon alle. Se on itsensä suojelemista hetkessä.
Olen 16 vuoden aikana keskeyttänyt kerran tilanteen suuttuneena lääkärille. Tunsin, kuinka kasvoni vääristyivät, enkä voinut kontrolloida niitä. Itku oli tulossa. Mutta hoitaja pysyi tilanteessa korostetun rauhallisena. Sain koottua itseni hänen ansiostaan.
Hoitaja nosti itsensä taitavasti ikään kuin hiukan tilanteen yläpuolelle. Hän viesti avoimesti ja selkeästi hoidon kulusta, päätöksistä ja vähensi epäluuloja. Hän myös nosti esiin tilanteen hyviä puolia. Hän pysyi faktoissa.
Vaikka en ole hoitaja vaan läheinen, ajattelen, ettei hoitajan pidä koskaan joutua jäämään hankaliin tilanteisiin yksin – oman turvallisuutensa vuoksi.
