Ruotsalaisessa työelämässä päivä alkaa verkkaisesti kahvilla ja päivän suunnittelemisella, kun taas suomalaiset haluavat suoraan töihin, Andréev kertoo jutussa.
Olen itse ”vanhempi”, 55-vuotias suomalainen, ja minusta päivän suunnitteleminen kahvikupin ääressä kuulostaa hyvältä idealta. Pidän sosiaalisia hetkiä työnteon näkökulmasta tärkeinä, koska juuri niissä hetkissä vahvistetaan yhteishenkeä.
Tehtäväorientoituneet suomalaiset – etenkin minun sukupolveni – ajattelevat artikkelin mukaan, että vasta kun työ on hoidettu, voidaan palkinnoksi juoda kahvit.
Tämä ajattelutapa on todella syvällä suomalaisessa kulttuurissa.
Olennaisinta on, että molemmat osapuolet tulevat työpaikalla tietoisiksi ajattelutavoistaan. Ei ole oikein tai väärin tehdä töitä ensin ja juoda vasta sitten kahveja, vaan molempien sukupolvien on ymmärrettävä, että on erilaisia tapoja ajatella.
Molemmissa on hyviä ja huonoja puolia.
Työpaikalla ristiriitaa aiheuttaa se, että erilaisista ajattelun kulttuureista ei olla tietoisia. Silloin esimerkiksi minun sukupolveni voi ryhtyä suojelemaan ja puolustamaan omaa tapaansa ajatella ja ajatella, että nuoren polven toive kuulla vaippapyynnöt kauniisti on höpötystä ja pikkusieluista ja että ”paljon nopeammin saa asiat tehtyä, kun ei tarvitse alkaa leperrellä”.
Mutta sanat kantavat ajatusta. On ihan kaunista toisen ihmisen huomioon ottamista kysyä: voisitko ojentaa vaipan.
Työpaikoilla hankaluuksia aiheuttaa myös se, että me tulemme erilaisista kotikulttuureista. Näistä kodin sisäisistä asioista ei töissä voida juurikaan puhua, koska ne menevät liian henkilökohtaiselle tasolle.
Toisessa kodissa ”anna vaippa” saattaa olla ihan rakkaudellinen tapa puhua suoraan, kun taas toisessa sellainen olisi epäkohteliasta käskyttämistä.
Työpaikalla on siksi puhuttava puhumisen tavoista, ja on löydettävä tavat, jotka kaikki hyväksyvät.
Voidaan esimerkiksi sopia yhdessä, että ”anna vaippa” on tästä lähtien lause, joka on täynnä rakkautta ja luottamusta. Sen jälkeen se ei ole enää kenellekään ongelma!
Meitä suomalaisia ei juuri kasvateta ottamaan huomioon vieraita ihmisiä kohdatessa. Meille ei opeteta kotona hymyn tai katsekontaktin merkitystä. Mutta ne ovat kuin sivelyjä, pieniä huomionosoituksia, joiden kautta tulemme nähdyiksi.
Me vanhemmat suomalaiset emme voi väheksyä kasvojen ilmeiden ja eleiden merkitystä pelkästään siksi, että meille ei ole puhuttu näistä asioista tai ystävällisyyden merkityksestä.
Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia ja muuttua.
Erityisen hankalaa ruotsalaiseen työkulttuuriin tottuneille oli jutun mukaan se, jos ilmapiiri ja kollegojen kommentit olivat päivän aikana pelkästään negatiivisia. Olen tästä samaa mieltä.
Kenellekään ei makseta siitä, että menee töihin pelkästään levittämään ympärilleen huonoa ilmapiiriä. Korjausehdotuksia voi sanoa ja epäkohtia nostaa esiin, mutta se on eri asia kuin tehdä töitä myrskyn merkkinä tai vain valittaa.
Jutusta kävi ilmi, että suomalaiset kokevat palautteen antamisen loukkaamisena. He sanovat mieluummin, että ”hommat pitää tehdä”. Mutta tämä lause ei sisällä perusteluja eikä tietoa, jota nuorempi sukupolvi ja ruotsalaiset haluavat kuulla.
Minun sukupolveni ei ole tottunut kertomaan tunteistaan työpaikalla samalla tavalla kuin vaikka Z-sukupolven edustajat.
Näen, että molemmat sukupolvet voivat opettaa toisiaan ja nousta aivan uudelle tasolle.
Johtajalle tämä on tietysti työkulttuurin näkökulmasta unelmaduuni. Kuten Andréev sanoo: esihenkilö ei tee päätöksiä ilman, että keskustelee henkilökunnan kanssa.
Koska hän on kahden työkulttuurin välinen tulkki, hän tekee työtään tietoisena ja ihmismielen tuntien, kuten taitavan johtajan pitääkin.
