Työvoimapula ei helpotu, jos työharjoittelupaikkojakaan ei ole

Yhtälö vaikuttaa kaltaiseni keltanokan silmissä haastavalta: alalle tarvittaisiin lisää tekijöitä, mutta työharjoittelupaikkoja ainakaan täällä etelässä ei vaikuta olevan riittävästi.

Aikaisempi postaukseni kirvoitti Tehy-lehden Facebookissa mielenkiintoista keskustelua, jota luin suurella mielenkiinnolla, kiitos kommentoijille. 

Harjoittelupaikan etsimisen lisäksi olen myös googlannut asiaa, ja havainnut, että harjoittelupaikan löytämisen vaikeus sote-alalla ei todellakaan ole mikään uusi juttu. En ollut asiaan perehtynyt, ja tavallaan miksi olisinkaan, olenhan tehnyt ihan muita hommia ikäni. Ja sainhan ensimmäisen perushoidon harjoittelupaikan kovin helposti ja vieläpä Jobiilin ulkopuolelta, mikä varsinkin jälkikäteen tuntuu kuin olisi saanut lottovoiton. 

Oman ikäiset tuttavani, siis jo toistakymmentä vuotta sairaanhoitajana työskennelleet konkarit ovat todenneet asiasta puhuessani, että voi harmi, vaikuttaapa homma nykyään vaikealta. Ja että heidän opiskellessaan koulu hankki paikat. Näin ilmeisesti on yhä, mutta vain toisen asteen sote-alan opiskelijoiden keskuudessa. 

Tehy-lehdessä oli muuten mielenkiintoinen artikkeli ammattikorkeakoulujen työharjoittelupaikoista. Esimerkiksi vuonna 2017 käyttöön tulleesta Jobiilista artikkelissa sanottiin näin:

Harjoittelupaikkojen saaminen on monelle todellinen stressitekijä. Koska paikat Jobiili-varausjärjestelmässä avautuvat tietyllä kellonlyömällä, paikan saaminen on sekuntipeliä.

– Sivua on päivitettävä koko ajan. Jos ajoitus osuu nappiin, voit olla niiden onnekkaiden joukossa, jotka onnistuvat saamaan hakemansa paikan. Jos ei ole mahdollisuutta olla koneen ääressä juuri silloin vaikkapa harjoittelun takia, jää ilman harjoittelupaikkaa, sanoo Tehyn opiskelijayhdistyksen puheenjohtaja ja sairaanhoitajaopiskelija Erik Indola.”

Hui. Olisinpa lukenut yllä olevan jo ennen päätöstäni kokeilla saada paikkaa Jobiilista vasta vähän myöhemmin enkä kesken toisen harkkapäiväni aamua. Koulussa olimme käyneet Jobiilia huolellisesti läpi, mutta en ihan ymmärtänyt, että kyse on näin vakavasta asiasta. Jos sormet eivät ole näppäimistöllä oikealla sekunnilla, voi seuraavat kuukaudet kulua paikkaa etsiessä.  

Ei oo, on vastaus, jota toistaiseksi olen saanut sähköposteihini ja muutamaan soittamaani puheluun. Kaksikymmentä vuotta toimittajana on kuitenkin antanut minulle varsin laajan verkoston, ja olen laittanut härskisti verkot vesille myös tuttavieni keskuudessa. Ei se ota, jos ei annakaan. 

Ymmärrän hyvin sen, että ei ole mahdollista ottaa työharjoittelijoita määräänsä enempää, sillä työharjoittelija ei todellakaan ole ilmaista työvoimaa, vaan häntä pitää todella opettaa, mikä vie taas vakituisten työntekijöiden aikaa.

Jokainen mediaa seurannut tietää, millainen tilanne vallitsi hoitoalalla jo ennen koronaa. Työntekijöitä ei ole riittävästi, ja työkuorma on valtava. En siis ihmettele, että omien töiden päälle ei halua enää ottaa opettajan roolia, varsinkaan kun koskaan ei tiedä, millaisen harjoittelijan sattuu saamaan. Eikä koulun maksama raha käsittääkseni päädy edes työnohjaajalle, vaan yleisesti kyseiselle paikalle.

Yhtälö vaikuttaa kaltaiseni keltanokan silmissä haastavalta: alalle tarvittaisiin tekijöitä, mutta työharjoittelupaikkoja ainakaan täällä etelässä ei vaikuta olevan riittävästi. Olisi mielenkiintoista tietää, onko tätä asiaa mietitty silloin, kun opiskelupaikkoja on päätetty lisätä.

Nähtäväksi jää, mitä omalla kohdallani tapahtuu! Jännityksellä jään itsekin seuraamaan tätä näytelmää vai pitäisikö sanoa farssia. Toivon kuitenkin, että pääsen esittämään teille vielä jonain päivänä onnellisen lopun: Ja niin hän sai seitsemäksi viikoksi sisätautien työharjoittelupaikan, vieläpä kotikulmilta, ja siitä kiitollisena eli onnellisena elämänsä loppuun saakka.  

Suosittelemme sinulle