3 asiaa, jotka kauhistuttivat ennen ensihoitoharkkaa

Kuten olen jo ehtinyt kertoa, perustason ensihoidon työharjoittelu on suoritettu, ja nyt minua jo huvittavat asiat, joita pohdin ennen työharjoittelua. Mutta niinhän se on, että kun ei tiedä, voi vain kuvitella. Näköjään maalasin piruja seinälle, taas, ja vieläpä turhaan.

Viranomaisverkko Virve oli yksi asia, joka aiheutti kylmiä väristyksiä – eikä vain hyvällä tavalla. Olin tutustunut Virveen koulun simulaatioissa jonkin verran, mutta se ei ollut sama kuin käyttää sitä oikeasti. 

Laita Virve äänettömälle, kehotti ensimmäisen 24 tunnin vuoroni ohjaaja, kun olin illalla vetäytymässä huoneeseeni lepäämään. Näin en häiriintyisi hälytyksistä, jotka eivät koskeneet meitä mutta kuuluivat ryhmässämme. Vasta siinä vaiheessa ymmärsin, että kas, meitä koskevat hälytykset tulevat kyllä läpi, vaikka Virve olisikin äänettömällä. Kun vielä varmistelin, että heräänkö varmasti Virven hälytykseen, sain vastaukseksi, että ihan todella varmasti heräät, ja jos sinua ei ala kuulua, emme jätä sinua asemalle.

Ensimmäisenä yönä sain nukkua jopa useita tunteja, ja Virve hälytti ensimmäisen kerran neljän aikaan aamuyöstä. Eikä ollut pelkoa, ettenkö olisi siihen herännyt! Tuntui, että piipityksen kuullessani sydämeni pompsahti kurkkuun ja syke oli ainakin siinä hetkessä noin 30 pykälää korkeammalla kuin aiemmin. Ymmärsin jo ennen kuin silmäni olin avannut, missä olen ja kuinka nyt on toimittava.

Asemalla torkUIN AINA koiranunta, ja minusta tuntui, että olin unissanikin valmiudessa lähtemään liikkeelle. Työharkan aikana oli myös öitä, kun ei tullut nukuttua ollenkaan keikkojen vuoksi. Se oli ihan ok. 24 tunnin valvomista paljon pahemmalta tuntui se, kun oli tullut keikalta keskellä yötä, asettunut juuri makuulle, laittanut pään tyynyyn ja torkahtanut muutamaksi minuutiksi, kun taas tuli uusi hälytys. Ei muuta kuin peitto syrjään, työvaatteet takaisin päälle ja menoksi. 

Monta kertaa kiitin itseäni supervoimastani: nukahdan helposti missä vain ja minne vain, myös päivällä lyhyeksi ajaksi. Joko olen niin väsynyt kaiken aikaa, tai sitten minua on vain siunattu hyvillä unenlahjoilla, heh. Ohjaajani ja hänen työparinsa eivät koskaan kuulemma ehtineet edes nukahtaa kahden lähekkäin olevan yökeikan välillä, kun minä olin vedellyt sikeitä vartin verran ja olin taas pirteänä paikalla. 

Etukäteen olin jännittänyt, miltä tuntuu herätä keikalle yöaikaan. Löytäisinkö itseni tukka pystyssä lanssin kontista paita väärinpäin päällä ja sisäsandaalit jalassa? Aika monta kertaa sain kokea, että silmät avautuivat nopeasti ja olin hetkessä toimintavalmis, useimmiten vieläpä ensimmäisenä autotallissa. Jälkimmäisestä saatan syyttää myös intoa, joka työharjoittelijalla näin uransa alkutaipaleella on.

Kolmas minua mietityttänyt asia oli se, että alankohan voida pahoin ambulanssin kontissa matkatessani. Kontista kun en nähnyt kovin hyvin ulos, varsinkaan talven pimeinä öinä. Aina olikin hieman mysteeri, milloin oltiin perillä kohteessa ja saiko turvavyön jo irrottaa vai vieläkö peruuteltiin sopivaan kohtaan potilaan pihamaalla.

Useimmiten istuin lanssissa paarien viereisellä kääntötuolilla, mutta välillä myös paarien päässä olevalla hapettajan paikalla tai lanssin ohjaamon takana seinässä kiinni olevassa kantotuolissa, jossa oli istuttava selkä menosuuntaan päin (ja joka kuulemma oli paikka, jossa kukaan ei koskaan halua istua). Onneksi en kertaakaan voinut pahoin, en edes niinä kertoina, kun ajoimme pillikeikkaa.

minua etukäteen jännittäneet asiat olivat sellaisia, joita en olisi voinut kirjoista oppia tai kyselemällä selvittää, vaan ne tuli opittua käytännön kokemuksen kautta. Ja kuten olen eri työharjoitteluissani oivaltanut, ei ole tyhmiä kysymyksiä. On vain paljon asioita, jotka ovat työtään tekeville hoitajille niin peruskauraa ja selkärankaan iskostuneita, ettei niistä edes välttämättä ymmärrä ensikertalaiselle kertoa. 

Ihanaa kevättä, ja kiitos, että luet!

Terkuin Jenny