Katson Sinkkuelämää, kun minun on vaikea motivoitua kirjoittamaan. Kun olen keskellä ihmissuhdekriisiä, katson Sinkkuelämää. Kun kaipaan piristystä tai lohdutusta, niin tiedätte jo: katson Sinkkuelämää.
Samaistun Carrieen. Olen samaistunut häneen liki viisitoista vuotta, vaikka vasta nyt olen suunnilleen saman ikäinen kuin Sarah Jessica Parkerin näyttelemä Carrien roolihahmo: 30+, mutta alle neljäkymmentä. Nuorempana Carrie toi minulle toivoa siitä, että ”elämää” on vielä kolmen kympin tuolla puolen. Ja niin sanottu ”elämä” tarkoitti tietysti upeita juhlia ja kuumia romansseja.
Miten ironista onkaan, että nyt kun olen yli kolmekymppinen – eli parikymppisen itseni näkökulmasta hitonmoinen kääkkä – on elämäni täydempää kuin koskaan, enkä kaipaa kuumia juhlia tai romansseja muuta kuin joskus ja jouluna. Sen sijaan katson haltioissani, kuinka Carrie viipyy pitkään vuoteessa ja avaa sitten tietokoneensa seuranaan vain maitokahvi ja kevytsavuke.
Carrien aamutunnelmaa on vaikea tavoittaa kiireisessä työarjessa, kun sisäinen stressikello nostattaa arkiaamuisin ylös kello 5:10 ja viikonloppuisinkin on sängystä kammettava viimeistään kahdeksalta, jottei unirytmi menisi täysin sekaisin. Enkä minä sitä paitsi polta ja kaipaan kahvini seuraksi makeaa, esimerkiksi aimopalan itseleivottua kinder-kakkua.
Carrien aamuissa onkin kyse TV-viihteen loihtimasta tunnelmakuvasta, eräänlaisesta kirjoittajanelämän romantisoidusta illuusiosta. Soin sen itselleni osana omannäköistä kesälomaani, jonka vietin koleassa toukokuussa. Silloin kahvin, keittiön ja kissan lämpö löivät auringon laiskat säteet ja havahduin tilanteeseeni eli syömästä aamiaiseksi nakkeja, punajuurisalaattia ja kakkua puoli kolmelta iltapäivällä muistamatta, mikä päivä oli meneillään.
Onneksi pikainen vilkaisu kalenteriin ja ikkunasta ulos vahvisti, että päivän ensimmäinen aikaan sidottu velvollisuus oli kuitenkin suoritettu: olin aamu-unien välissä muistanut nykäistä lipun salkoon Eurooppa-päivän kunniaksi. Sen lasku vaatikin sitten jo oman muistilappunsa – tai pari.
