Haastavin koulusyksy ikinä vanhensi minua ainakin 15 vuotta

Joulukin on jo juhlittu, mutta minusta tuntuu kuin olisin henkisesti vielä syyskuun alussa. Silloin nimittäin alkoi ensihoitajaopintojeni tähän asti kovin lukukausi – hoitotason ensihoidon kurssi. Meillä oli 11 viikkoa lähiopetusta, lukuisia pitkiä luentopäiviä ja energiaa vieviä simulaatioita. Oli opittava farmakologiaa, traumapotilaan hoitoa, EKG:n tulkitsemista ja vaikka mitä. Oli osattava erottaa Mobitz ykkönen, kakkonen ja totaaliblokki.

Kouluvapaina päivinä yritin painaa kuulemaani mieleeni, luin vihreää ensihoitokirjaa, tein muistiinpanoja, katselin ensihoitolääkäri Jouni Nurmen videoita ja stressasin. Mietin jatkuvasti, opinko riittävästi ja osaanko tarpeeksi. Jälkikäteen huomasin, että itselleen olisi kannattanut olla hieman lempeämpi. Syksy oli yksi rupsahduttavimmista ikinä, ja ihan oikeasti tuntui siltä kuin olisin sen aikana vanhentunut ainakin 15 vuotta.  

Kurssi huipentui vuoden raskaimpaan viikkoon, joka sisälsi hoitotason tentin, traumatentin ja käytännön kokeet. Samalla viikolla aloitin myös hoitotason työharjoittelun Helsingin pelastuslaitoksella ja tein kolme ensimmäistä 12 tunnin vuoroani. Kallion asemalla vastassa oli työharkan alussa noin 30 uutta naamaa per vuoro ja muutenkin paljon uusia asioita. Osalle pelastajista ja ensihoitajista esittelin itseni ensimmäisten harkkavuorojeni aikana ainakin kahdesti, mutta eikös pääasia ole se, että kertoo, kuka on, eikä vain istu tuppisuuna yhteisissä tiloissa. 

SyksyN rankkuus ei ollut yllätys. Muistelen, että jo ensimmäisenä opiskelusyksynä meille sanottiin, että tahti tulee olemaan reipas varsinkin sitten, kun ensihoito-opinnot alkavat. Ensimmäiset 1,5 vuottahan teimme pääosin sairaanhoitajaopintoja työharjoitteluineen. Se oli omasta mielestäni hyvä homma, sillä pohjaa pitää rakentaa tai muuten korttitalo leviää.

Mutta pakko sanoa, että ei ollut kaukana tuo korttitalon leviäminen tänä syksynä. Hyvin nopeasti huomasin, että töiden teko oli vähennettävä minimiin, koska opittavaa oli niin paljon. Sinnittelin sen verran, että sain elinkustannukseni juuri ja juuri maksettua, ja kiroilin, ettei säästössä ollut yhtään rahaa. Tein vain sen, mikä oli pakko. Blogipostauksenkin kirjoittaminen tuntui niin ylitsepääsemättömältä urakalta, etten kirjoitellut pariin kuukauteen, kuten varmasti olette huomanneet. 

Yhdeltä aiemmalta ammatiltani olen liikunnanohjaaja, ja olen tottunut varsin suureen treenimäärään viikoittain. Tänä syksynä urheilu jäi pariksi kuukaudeksi oikeastaan kokonaan, koska voimia ei ollut. Koira pakotti ulkoilemaan, mutta kova treeni olisi ollut elimistölle vain turhaa rääkkiä. Olenkin kiitollinen itselleni, että ymmärsin karsia kaikesta, mistä vain pystyin. Opin kirkkaasti taas, että kaikkea voi tehdä, mutta ei samaan aikaan. 

Kun on kerran polttanut itsensä loppuun, on siitä se hyöty, että osaa kuunnella itseään. Vaikka välillä taiteilin jaksamiseni rajoilla myös tänä syksynä, en astunut rajan yli. Kun 15 vuotta sitten paloin loppuun, opin kertalaakista, että rajan yli ei astuta. Olen aina tarvittaessa tehnyt muutoksia arjessani, vaikka sitten niillä kuuluisilla viime hetkillä. 

Pakko silti sanoa, että viikon loma tuli tarpeeseen tämän syksyn jälkeen, ja olen kiitollinen siitä, että ensi kevät tulee olemaan opinnoissa erilainen. Palaan pian tuohon työharjoitteluuni ja kerron lisää syksystä, kun ensin itse hieman makustelen, että mitä ihmettä oikein tapahtui. 

Ihanaa uutta vuotta sinulle!

Jenny