”Olet menossa oppimaan – et tekemään ihmeitä”

Touko- ja kesäkuun tein määräaikaista sijaisuutta kotihoidossa. Perehdytyksen, näyttöjen ja lääketenttien jälkeen pääsinkin pian kentälle yksin työskentelemään. Yllättävän nopeasti solahdin sisään uuteen työnkuvaan.

Kun viimeiset kesätyöpäivät sitten koittivat, alkoi melkein harmittaa. Tuntui, että oli aika lopettaa juuri, kun työt olivat alkaneet sujua, itsevarmuus tekemisessä oli kasvanut ja suuri osa asiakkaistakin koteineen oli tullut tutuiksi. 

Jäin lomalle, enkä suonut ajatustakaan hoitotyölle saati ensihoitajaopinnoille. Vasta heinäkuun lähestyessä loppuaan luin koulun sähköpostia, jonne oli tupsahtanut pitkä meili syyslukukauden ensimmäisestä työharjoittelusta. Se alkaa jo ennen kuin syksy edes ehtii koittaa. Yhteensä vietän syksyllä työharjoitteluissa 14 viikkoa, kolmessa eri sairaalassa.

Voihan innostus ja ahdistus! Meiliä lukiessa tutut tunteet iskivät taas. Välillä mietin, miten ihmeessä kaksi niin päinvastaista tunnetta voivat olla niin vahvoja ja vieläpä samaan aikaan.

Tuntui siltä, että toisella olkapäällä istui pirulainen, joka totesi, että olet varmasti unohtanut kaiken, jos koskaan mitään olet osannutkaan. Toisella olkapäällä istuva tyyppi taas muistutti, miten hyvin tähän mennessä on sujunut niin työharjoittelussa kuin kesätöissä kotihoidossa. 

Kun avauduin tunteistani Instagramissa, sain kasapäin kannustavia viestejä pääosin konkareilta hoitoalalla tai kanssaopiskelijoilta: ”Sähän olet menossa oppimaan, ei sun tarvitse tehdä siellä ihmeitä. Olet vain oma itsesi, se riittää.”

Välillä se "vain" omana itsenä oleminen ja aloittelijaksi ryhtyminen on vaikeaa. Sitä haluaisi osata enemmän kuin osaakaan ja olla hyvä siinä, mitä tekee.

Usein mietin, miten helppoa olisi tehdä työkseen vain niitä asioita, joita olen jo tehnyt vuosikausia ja joissa olen kehittynyt vuosien varrella varsin päteväksi. En oikeastaan koskaan epäile omia kykyjäni valmentajana, liikunnanohjaajana, kirjoittajana tai luennoijana. Toki ajattelen samaan aikaan, että kaikki nämä ovat osa-alueita, joilla voin kehittyä yhä ja aina vain, ja tiedostan sen, että oppiminen on ikuista.  

Oppiminen on ikuista. Ihan kuin tuo lause olisi muka helpompi hyväksyä toisella alalla, toisella taas ei. Ihmettelenkin välillä keltanokkahoitajaminää, joka vaatii itseltään paikoin paljon enemmän osaamista kuin tässä vaiheessa edes on tarpeellista tai mahdollista osata.

Toisaalta kun huomaa odottavansa liikoja, voi havahtua siihen, että tekee niin ja sitten voi valita toisenlaiset ajatukset. 

Tärkeintä on nyt pitää mieli avoinna, asenne sopivan nöyränä ja muistaa nämä sanat: "Olet vain oma itsesi, se riittää. Sähän olet menossa oppimaan, ei sun tarvitse tehdä siellä ihmeitä."