Äiti ei enää muista, missä hänen huoneensa on ja käy siellä vain nukkumassa. Hänen mielestään on silti kauheaa, että huoneessa ei ole lukkoa. Tämä johtuu siitä, että senioritalossa hän unohti muutaman kerran avaimen ja joutui pyytämään lukkosepän paikalle ja maksamaan avauksesta kaksi kertaa 60 euroa. Tämä hirvittävä menetys sementoitui hänen mieleensä vahvemmin kuin mikään muu viime vuosien aikana. Hän kaivelee avaimia taskuistaan edelleen joka päivä.
Äidin huoneessa on sohvan lisäksi vain viisi muuta omaa huonekalua: puolikas valkoinen kirjahylly, pyöreä pieni kustavilaissohvapöytä, eteisen pikkupöytä ja kaksi yöpöytää – koska toinen oli talon puolesta valmiina. Olen aina ollut taipuvainen sisustamaan kaikenlaisia sääntöjä vastaan, ja kahden yöpöydän strategia riemastuttaa minua.
Äidin siniturkoosilla kankaalla päällystetty antiikkisohva odotti sijoituskohdettaan monta vuotta varastossa, koska olin kunnostanut sen muistoksi äidistä vailla ajatusta siitä, mihin se päätyisi. En arvannut, että se vielä palaisi hänen kotiinsa.
Esteetikkona hän ihailee sitä nyt kuin uutta sohvaa.
Maailmalla on hoivakoteja, joissa on erityylisiä asuntoja ja siipiä. On maalaistyyliä ja antiikkia, minimalismia ja hirsitupaa asukkaiden elämäntyylin mukaan.
Arvelen, että äiti olisi valinnut antiikin. Nyt hänen 27,5 neliön huoneessaan ei ole enää itämaista mattoa, joka oli aina ollut hänen kotiensa showstopper.
Mattoa ei kannata tuoda, koska maton reuna on ”vanhuksentappaja” eli altistaa horjahduksille ja kaatumisille. Maton tilalla on nyt kaksi karheata pitkää tarraa sängyn vieressä estämään äitiä liukastumasta. Minulla huone ilman mattoa on puoliksi tyhjä, hänelle ei. Me katsomme sitä nyt eri silmin. Se mikä on ollut hänelle aiemmin merkityksellistä, ei välttämättä ole sitä enää.
Viimeksi käydessäni äiti katsoi sänkyä mutta ei heti ymmärtänyt, mikä se on. Lopulta tajusin, että sängyn korkea jalkapääty teki sängystä niin vieraan näköisen, ettei sen käyttötarkoitus avautunut hänelle. Hän siis näytti minulle yksityiskohdan, jota en olisi tullut muuten ajatelleeksi.
Valkoisessa kirjahyllyssä on valokuvia ja pikkutavaroita. Se on geroartisti Taina Semin mukaan ”rohmulipasto”, jollainen jokaisella käsistään kätevällä pitäisi olla mahdollisimman pitkään omassa huoneessa. Tavaroiden siirteleminen on käsien työtä.
Muistan, kun kävin eräässä hoivakodissa tutustumassa. Hoitaja vei minut yleiseen tilaan ja näytti kulmassa olevan avoimen kirjahyllyn. ”Tässä on tavaroita, joita asukas voi siirrellä. Meillä kun ei ole hoitajamitoituksen takia paljon aikaa puuhastella asukkaiden kanssa.”
Minulle tuli kiire pois. Hän puhui ehkä totta, mutta asenne jäi vaivaamaan. Asukkaat voivat järjestellä rohmulipastojen tavaroita ollessaan omassa rauhassa, mutta kohtaamisia ja yhteisiä puuhahetkiä kirjahyllypuuhastelu ei korvaa.
Äidin hoivakodin huoneen vaatekaapissa on neljä ovea. Kuinka valtavasti tilaa! Senioritalossa hänellä oli aivan liian pieni vaatekaappi, johon sulloin hänen rakkaita vaatekappaleitaan, vaikka osa niistä ei enää edes mahtunut hänelle.
Halusin, että hänellä olisi muistoja ja kaunista katseltavaa. Nyt kun on tilaa, ei ole enää tarvetta vaatemäärälle. Vaatekaappiakin äiti järjestelee oman logiikkansa mukaan, ja siellä on yleensä myös valokuvia, kirjoja, laukkuja ja erilaisia terveen elämän papereita, kuten koulutodistuksia.
Äidin huoneen kauniit, valkoiset verhot oli ripustettu jo tullessamme. Äiti ei muista, että tähän saakka hänellä oli ollut olohuoneessa aina mummini ompelemat valkoiset pitsiverhot, jotka ovat nyt minulla pestyinä ja kauniisti viikattuina kellarissa.
Sohvapöydän yhdessä jalassa roikkuu vieläkin villalanka. Se muistuttaa Alzheimerin taudin alkuvaiheesta, jolloin äidillä oli vielä televisio. Olin kiinnittänyt villalangan pöytään ja toisen pään television kaukosäätimen ympärille, jotta se ei katoaisi. Katosihan se.
Miltähän hoitajista tuntuu kävellä hoivakodin asukkaiden koteihin. Miettivätkö he, millaisia koteja näillä on ollut terveenä? Miettivätkö he, että tämäkin asukas on terveinä vuosina ja nuorempana heittäytynyt työpäivän jälkeen sohvalle, syönyt pullaa ja katsonut telkkarista ”aivot narikkaan” -ohjelmia ja miettinyt, että pitäisi siivota mutta kun ei jaksa.
Kun itse menen äidin luo kylään, muistan kyllä vielä tämän kaiken. Äidin omat viisi huonekalua muistuttavat siitä
