Perustason ensihoidon kurssimme loppui viime viikolla elvytys-workshoppiin ja simulaatioihin. Teimme ne yhdessä kaksi vuotta aiemmin aloittaneiden, tänä keväänä hoitotasolle valmistuvien ensihoitajaopiskelijoiden kanssa.
Oli älyttömän mielenkiintoista päästä työskentelemään kokeneempien opiskelijoiden kanssa. En osannut jännittää heidän läsnäoloaan enkä tuntenut itseäni huonommaksi. Simulaatiosta selvittiin saumattomalla yhteistyöllä.
Haluan uskoa, että pian alkavassa perustason työharkassa oloni on samanlainen. Toivon, että työharjoittelu on minulle turvallinen tila, jossa voin käyttää jo oppimiani taitoja ja oppia paljon lisää, kysyä ja saada palautetta.
perustason kurssi on ollut melkoista tunteiden vuoristorataa. Kuitenkin kurssin loppupuolella jostain ilmaantui rauha. Olen toisen vuoden ensihoitajaopiskelija enkä luonnollisesti hallitse kaikkea, mutta huomaan koko ajan, että jotain sinne pääkoppaan on tarttunut. Olen tehnyt parhaani, ja opiskelu jatkuu, vaikka opetus on toistaiseksi tullut päätökseensä.
Luen ja treenaan joka päivä jonkin verran, koska haluan olla mahdollisimman hyvin valmistautunut työharkassa. Silti luotan esimerkin ja tekemisen voimaan – olen kuitenkin yhä se tyyppi, joka parhaiten oppii tekemällä. Ja kuten eräs kokenut ensihoitaja minulle totesikin, kanyloimaan oppii kanyloimalla. Sydänfilmejä oppii lukemaan sydänfilmejä lukemalla.
Olin kuvitellut, että nyt kun työharjoittelun alkamiseen on enää muutamia päiviä, olisin tosi jännittynyt. Mutta koska minulla ei ole ambulanssista tai pelastusasemalta vielä minkäänlaista kokemusta, en tiedä, mitä odottaa tai mitä minun edes "pitäisi" jännittää. Hyppään taas kylmään veteen, mutta lähden kohti uutta avoimin mielin ja uteliaana.
