Totuus vai tarina? Kun puhumme elämästämme, kerromme tahtomattakin pelkkiä osatotuuksia

Kolumnisti Emmi Suomalainen yllättyi, miten hyvin kirjoituskurssin oppeja pystyy soveltamaan hoitotyöhön.

Kuva: Jari Lifländer

Elämä ei ole tarina, se on aina enemmän. Mutta jos elämästä haluaa puhua, on se väistämättä puettava tarinan muotoon, vaikka tarkimmillaankin se jää vain todellisten tapahtumien etäiseksi hahmotelmaksi.

Tarinaan on mahdotonta valita mukaan kaikkia yksityiskohtia jo inhimillisen havainnointikykymme rajallisuuden vuoksi. Siksi puhuessamme elämästämme kerromme tahtomattammekin pelkkiä osatotuuksia.

Edelliset ajatukset ovat viime vuonna käymältäni omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kurssilta. Ilman tätä kurssia en varmaankaan olisi tullut pohtineeksi elämän, tarinallisuuden ja totuuden monimutkaista suhdetta, en ainakaan kovin perusteellisesti.

Suureksi yllätyksekseni olen pystynyt hyödyntämään kirjoituskurssin oppeja omassa asiakastyössäni psykiatrisessa avohoidossa. Näennäisesti toisistaan irralliset elämänpolut – kirjoittaminen ja hoitotyö – ruokkivat toinen toistaan. Opeista on hyötyä erityisesti sellaisten asiakkaiden kanssa, jotka ovat oman elämäntarinansa vankeja ja tuominneet itsensä ikuiseen syyllisyyteen tai häpeään.

Kirjoittamiselle ja hoidolliselle keskustelulle on yhteistä sekin, ettei mitään tarvitse keksiä. Kaikki tarpeellinen on jo olemassa, kunhan pysähtyy kuuntelemaan. Oikeat sanat tulevat suustani tai paperille samalla mekanismilla: egon unohtamisen kautta.

Tänä kesänä aion kirjoittaa paljon. Ainakin runoja, novelleja, päiväkirjaa tai ostoslistoja.

Kun lakkaan miettimästä, mitä sanoisin seuraavaksi – osaanko antaa viisaita neuvoja tai onko kirjoittamallani mitään merkitystä muille – pääsee läsnäolon energia virtaamaan vapaasti lävitseni. Jokainen hetki kirjoittaa itse itsensä eli tuo esiin juuri ne havainnot, tunteet ja ajatukset, jotka ovat tilanteen kannalta kaikkein olennaisimpia. Se tapahtuu yhtä varmasti vastaanottohuoneessa kuin kotona tietokoneen ääressä, sillä oikeat asiat eivät ole kranttuja paikan suhteen.

Tänä kesänä minulla on pitkästä aikaa kunnon kesäloma ja aion kirjoittaa paljon. Ainakin runoja, novelleja, päiväkirjaa tai ostoslistoja. En siksi koska täytyy, vaan koska haluan, ja vain jos haluan. Se on minun tapani matkustaa maailman ääriin. Tänä ilmastokriisin aikakautena se on vieläpä aika suositeltava: lähes päästötön ja muutenkin turvallinen. Ainoita riskejä ovat jännetuppitulehdus, ajantajun katoaminen ja mökkihöperyys. Millaisia uhkakuvia sinun kesälomasuunnitelmiisi sisältyy?

Emmi Suomalainen on sairaanhoitaja ja sanataiteen opiskelija, jota kiinnostavat ihmisyyden mysteerit. Siksi hän pysähtyy mielellään asiakkaidensa tarinoiden äärelle.