Ensihoitajien valtakunnallinen tentti ei ole mörkö

Hirveästi on tapahtunut sitten huhtikuisen postaukseni. Olen saanut työskennellä jo reilun kaksi kuukautta unelmatyössäni ensihoitajana Itä-Uudenmaan pelastuslaitoksella. Unelmieni kesäsijaisuutta on jäljellä vielä 1,5 kuukautta, jonka jälkeen vain yksi asia on selvä: kirjoitan ensihoitajien valtakunnallisen tentin 10.9. ja valmistun.

Niin siinä sitten nimittäin kävi, että ensimmäinen valtakunnalliseen tenttiin osallistuminen päättyi hylsyyn, jolloin myös motivaatio opinnäytetyön korjauksiin katosi. Valmistuminen jäi syksyyn, vaikka olin päättänyt, etten aio opiskella päivääkään pidempään kuin on pakko.  

Teki mieli antaa itselleni litsari, kun luokkakavereideni ilo täytti Instagramini kesäkuun puolivälissä. Nimittäin noin kaksi kolmasosaa ihanasta luokastani valmistui ensihoitajaksi ammattikorkeakoulusta. Samalla kuin kuitenkin olin onnellinen muiden valmistumisesta, takaraivossani jäyti ajatus siitä, miksi itse en ollut tehnyt asioita toisin. Mutta onneksi se ajatus myllersi pääkopassani vain hetken. Nopeasti sain vaihdettua litsarimoodin siihen, että Nyt on näin ja kohta noin.

Tenttipäivä koitti ja olo oli hermostunut. Tiesin jo tentistä poistuessani, etten saanut monivalintakysymyksistä riittävästi oikeita suorituksia. Kun tulin luokkahuoneesta ulos, tentistä jo poistuneet kysyivät heti, kuinka paljon pisteitä olin saanut. Tehtävistä käytiin pohdiskelua ja vertailtiin, kuka oli vastannut mitä mihinkin. Pettymys oli käsin kosketeltavissa, kuten myös onnistumisen ilo.

Itse tunsin vain suurta helpotusta ja onnellisuutta, vaikka en tulisi pääsemään läpi. Olin myös ainoa, jonka mielestä tentti oli kiva, ja kun yritin sanoa, että tentti oli vain yksi muiden näiden neljän vuoden aikana tehtyjen tenttien joukossa, minua katsottiin hassulla tavalla.

Mokasin siinä, että olin jo luovuttanut ennen kuin edes tein tentin. Valtakunnallisesta tentistä alettiin puhua jo opintojen ensimmäisenä vuonna, mutta neljäntenä vuonna tuntui, että se oli esimerkiksi ruokataukojen pääohjelma, mitä keskustelun aiheisiin tulee. Kuka oli käynyt tenttiä jo yrittämässä, kuka oli läpäissyt ensimmäisellä, toisella tai kolmannella, kuka oli menossa mihinkin tenttiin ja oliko lisäkseni muita, jotka kuvittelivat vain kertakäynnin riittävän.

Ilmassa oli paitsi onnistumisen iloa, myös epätoivoa. Joidenkin työt olivat kiinni valmistumisesta, eikä pakon tunne onnistumisesta varmasti auttanut tenttisuorituksessa. Itse olin ajatellut osallistua jo ensimmäiseen tenttiin syyskuussa 2024, mutta toisin kävi. 

Kuukausi toisensa jälkeen ilmoittauduin tenttiin vain peruakseni osallistumiseni. Lykkäsin tenttiin osallistumista kuukausia, koska kuvittelin, etten ollut siihen valmis. Enkä varmasti ollutkaan, mutta jos olisin osallistunut ensimmäiseen mahdollisuuteen, olisin nyt aika varmasti valmis ensihoitaja ja olisin säästänyt itseni megastressiltä.

Pelkoni tenttiä kohtaan kasvoi sitä mukaa, mitä aikaa kului. Lopulta päätin laittaa kaikki paukut kevään viimeiseen tenttiin, mutta jälkikäteen ajatellen menin sinne jo luovuttaneena. Asenteeni oli täysin väärä. Kuvittelin tentin olevan niin hirveä, etten sitä kuitenkaan läpäisisi. Ja koska usko itseeni oli vähäinen, lopputulos oli juuri se, mitä asenteellani olin itselleni manifestoinut. 

Mutta miksi helpotus ja onnellisuus hylätyn suorituksen jälkeen? Siksi, että jos jotain opin tuosta ensimmäisestä tenttiyrityksestä, niin sen, että tenttiä uusimaan menee aivan eri ihminen. Ihminen, joka luottaa omaan tekemiseensä, ei lähde mukaan muiden stressiin, ja tekee parhaansa. Ihminen, joka ei maalaa enää piruja seinälle, vaan uskoo siihen, että tentti menee läpi. Lukeminen ja harjoittelu jatkuvat nyt viikkojen tauon jälkeen. Myös töissä opin kaiken aikaa, ja imen työparieni ammattitaidosta irti kaiken, minkä vain pystyn. 

Palaan pian kertomaan kesäsijaisuudestani, ja siitä, millaiselta on tuntunut työskennellä ambulanssissa! Ihanaa kesän jatkoa ja opiskeluintoa varsinkin kaikille teille, jotka teette tentin kanssani syyskuussa!