Kuva: Canva

Hoitoalan paras pitovoimatekijä ovat mahtavat hoitajakollegat

Olen pääsääntöisesti huippuylpeä hoitajakollegoistani. Kerron opettaessani hoitotyön opiskelijoita, että minulle sairaanhoitajan ammatti on ollut maailman paras ammatti. Se on opettanut lukuisia asioita itsestä, terveydestä ja ihmisen haavoittuvuudesta. Kutsuessani opiskelijoita kollegoikseni huomaan hartioiden kohoavan ylpeydestä ja kasvojen kirkastuvan.

Väitän, että suurin pitovoimatekijä hoitoalalla ei ole koulutus, palkka, työvuorot tai työpaikka. Tärkeintä ovat hoitajakollegat, joiden kanssa työt sujuvat. Se koskee niin opiskelijoiden ohjaamista kuin arkista hoitotyötä ja sen johtamista työpaikalla. Vastuu kollegiaalisuuden opettamisesta ja siihen kasvamisesta on hoitajien ammattikunnalla itsellään.

Jokainen hoitaja muistaa uraltaan ne työvuorot, joissa on ollut työn imua. Haastavatkin hoitotilanteet on hoidettu silloin ylpeästi ja ammattitaidolla. Miksi? Koska hoitajilla on ollut täysi luotto kollegoihinsa. Työn ytimessä on ollut ajatus, että olemme yhdessä enemmän.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Selvittämättömät ristiriidat työporukan sisällä näkyvät heti hoitotyön tekemisessä. Luovuuden tappavan ja tukahduttavan meiningin huomaavat potilaita myöden kaikki. Tyytyväisen työporukan taas aistii katseista, tavasta puhua, keskittymisestä työhön, iloisesta puheensorinasta ja leppoisasta huumorista. Tärkeää on, että ristiriidat sovitaan, eikä ketään syrjitä.

Teen keikkasairaanhoitajana jatkuvasti alalla töitä uusissa työyhteisöissä. Näen ja kuulen heti perehdyttäjän tavasta ohjata minua, millainen meno osaston henkilökunnalla keskenään on. Huomaan helposti työporukasta, missä ammattiylpeyden kanssa mennään. Sen huomaa esimerkiksi hoitajien tavasta kohdella potilaita. Siitäkin huolimatta, että usein hoetaan mantraa, jonka mukaan henkilökunnan asiat eivät vaikuta potilaisiin.

Huonot välit ovat kuin hälytyskellon kalkatus, joka kuuluu kauas. Taukohuoneeseen tai takakansliaan vetäydytään kuppikunnissa supisemaan työkavereista ilkeyksiä. Kaikille ei puhuta arvostavasti, kollegiaalisesti tai edes peruskäytöstapoja kunnioittaen. Hyvän työilmapiirin vallitessa taas hoitajat puhuvat toisistaan selän takana hyvää. Töihin tullaan mielellään ja töistä lähtiessä huikataan kiitokset kollegoille työvuorosta. Ei ole vaikea arvata kumman työpaikan keikkakutsuun hoitajat mieluummin vastaavat.

Hyvinvoivissa työpaikoissa on helppo huomata työnantajan vaikutus. Hoitajia kuullaan ja työterveyshuolto on tehtäviensä tasalla. Työporukka saa ideoida ja toteuttaa työssäjaksamista edistäviä asioita työpaikallaan. Asiakkaidenkin palautetta hoitohenkilökunnasta kuunnellaan herkällä korvalla. Ne ovat arvovalintoja

Fiksu työnantaja tukee hoitajien kollegiaalisuuden syntymistä päivittäisessä työssä. Esihenkilö on paljon vartijana siinä, miten hän luo paikkoja kollegiaalisuuden syntymiselle ja nostaa esiin epäkollegiaalista käytöstä. Esihenkilön oikeudenmukaisuus ei ole ainoa kollegiaalisuuden mittari. Viime kädessä vastuu kollegiaalisuudesta perustuu jokaisen hoitajan ammattietiikkaan. Siksi on tärkeää, että meistä jokainen pitää hoitoalan parhaasta pitovoimatekijästä hyvää huolta.

Lue myös: Mitä hoitaja entisestä työnantajastaan kertoo? 

 

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.

 

Kommentit

Käyttäjän Hannamari  kuva

Siinä ei paljon hyvätkään kollegat auta, jos palkka on niin pieni, että sillä ei elä. Tai työvuorot suunnitellaan niin että työn ja muun elämän yhteensovittaminen ei onnistu ja miehitys vedetty niin tiukalle, että joudut tinkimään hyvän hoidon periaatteista. Eli olen kanssasi erimieltä, hyvät kollegat eivät ole alan paras pitovoimatekijä se on vain yksi osa palapelistä millä luodaan hyvät työolot

Käyttäjän Jan Holmberg kuva

Hei! Olen samaa mieltä mainitsemistasi muista tekijöistä. Itse ajattelen, että hyvät työkaverit ovat se jonka todella monet hoitajakollegat mainitsevat tärkeimmäksi syyksi jäädä työpaikkaan. Huonot kollegat ovat olleet iso syy myös pois lähtemiselle. Toisaalta, jos palkka olisi unelmatasolla, työvuorot voisi itse päättää ja resurssit olisivat kunnossa, mutta työkavereiden kanssa työnteko kuin tervan nielemistä joka päivä, niin jäisitkö työpaikkaan?

Käyttäjän Elise K.  kuva

Kiitos Jan tästä avauksesta. Olen aivan samoilla linjoilla usean vuoden varahenkilönä työskennelleenä. Kollegoiden tuki ja arvostus omaa työtä kohtaan välittyy laajalti ilmapiiriin aina potilaalle asti. Sen huomaa nopeaan työyksikköön saapuessa. Hyvässä työyhteisössä opitaan ja ratkotaan ongelmia, tuetaan kollegaa ja vastoinkäymisetkin tuntuu pienemmiltä -työssä on imua. Kukaan ei koe jäävänsä yksin.

Ne hetket kun olen itse pohtinut alalta lähtöä ovat liittyneet juuri kohtaamisiin näiden huonojen kollegoiden kanssa, ei itse hoitotyöhön. On raskasta kuunnella sitä ”kun kaikki on aina ja jatkuvasti huonosti”, ei kuulu mulle ja ihan sama - meininkiä. Se turhauttaa ja tekee surulliseksi, työmme on kuitenkin tärkeää.

Teemme raskasta työtä liian pienellä palkalla, siihen kun vielä heittää toistuvan epäasiallisen käytöksen ja huonon ilmapiirin päälle alkaa kummasti kiinnostaa, minne muualle voisi hakeutua tai kouluttautua (ellei nyt ihan masokisti ole).

Muistetaan siis olla hyviä kollegoita toisillemme ~ se motivoi ja auttaa jaksamaan :)

Yt. Elise

Käyttäjän Jan Holmberg kuva

Juu, hyviä kollegoita ei voita kyllä mikään. Itsekään en ole aina maailman paras kollega, mutta koetan aina tehdä parhaani yhteisen työilmapiirin eteen. Olen sitten yhden työvuoron keikalla tai pidemmällä. :)

Käyttäjän Nana  kuva

Onhan se kiva, että työkaveri on mukava ja yhteen hiileenhän me aina puhalletaan, mutta sillä ei elä eikä tälle alalle saada sakkia tai porukat ei alalla pysy ”kivan fiiliksen” kanssa.
Kyllä palkkaus pitää saada kohdalleen ja resurssointi myös, ja kun me jaksamme tehdä työtä paremmin ja elää myös vapaapäivinä elämää eikä vain hädin tuskin toipua työvuoroista ,niin sitten jaksaa myös miettiä miten mukavaa, että työtoverinikin on mukava.
Florence Nightingale ajat on kaukana takana ja jos me emme arvosta itse ammattiamme kunnolla ja levitämme ajatusta, että pääasia, että työkaveri on mukava niin kohta ei niitä työkavereita ole. Mukavia tai epämukavia.

Käyttäjän Jan Holmberg kuva

Tottakai voit olla eri mieltä. Ajattelen niin, ettei mikään palkka maailmassa saa minua palaamaan osastolle tai korvaa sitä, että työt eivät suju hoitajakollegoiden kesken ja työilmapiiri haisee.

Käyttäjän Lotta kuva

Se on kyllä totta, että jokainen työntekijä on itse osaltaan vastuussa siitä, millainen kollega hän on toisille ja millaista työilmapiiriä on rakentamassa. Mutta mielestäni hoitoalalla esihenkilöt tekevät kummallisen vähän työilmapiirin eteen. Itse ajattelen, että ilmapiiri omassa työyhteisössäni jotenkin velloo täysin vailla mitään raameja. Se asettuu sattumanvaraisesti milloin millekin tasolle, riippuen työvuorossa uupumuksen määrästä ja yksittäisten työntekijöiden mielialojen tilasta. Esimerkiksi korona aikana yksikössämme työt ovat lisääntyneet, vaikeuttaneet ja muutoksiin on pitänyt sopeutua nopeasti. Silti esimiehiltä ei ole koko aikana tullut työyhteisölle yhtään kannustavaa sanaa tai tsempaavaa elettä. Johdon viestintä työntekijöiden suuntaan on pelkästään ohjeistavaa. Muutenkin työpaikalla on alusta asti ollut vähän turvaton olo. Uudelle työntekijälle tiuskittiin ja virheisitä syyllistettiin rankasti. Huonoa käytöstä katsottiin läpi sormien, koska: "no se on nyt vaan sen tyyli". Kehityskeskusteluja ei ole.

Hyvän työilmapiirin syntymistä ei pidä jättää sattuman varaan. Sille pitää rakentaa kivijalka ja sen kivijalan rakentamisessa pitää olla johdon kädet "savessa". Arvot pitää olla olemassa ja ääneen sanottuna ja ne pitää tuoda eläväksi työpaikalla joka päivä. Mutta ihan itsestään tätä ei tapahdu.

Onneksi työpaikalla on silti niitä mukavia työkavereita. Yksikin pieni ystävällinen sana voi antaa voimaa koko loppupäiväksi.

Käyttäjän kukkis  kuva

...aura kollegat, jos työvuorosuunnittelu on mitä on. Ei kesälomia yhtäaikaa perheen kesken, ei viikonloppuja, ei juhlia. Olen töissä, kun ystävien kesken pitäisi olla. Olen aina se jolle ei sovi, olen aina se jonka kanssa aikatauluja sovelletaan ja väännetään jatkuvasti. Jos todella haluan osallistua, olen joutunut ottamaan palkatonta vapaata kummilapsen ristiäisiin ja anopin hautajaisiin. Uusi työaikalaki teki elämästä täysin sietämätöntä.

Mainos
Mainos