Kuva: Pixabay

Yksinäisyys tappaa yhä yltäkylläisyyden maassa

Psykiatrisena sairaanhoitajana keikkaillessani huomaan hoitavani yhä enemmän vastentahtoista yksinäisyyttä. Paitsi, että terveyspalveluista on antaa varsin vähän lääkkeitä yksinäisyyteen ja sosiaalisten suhteiden puuttumiseen. Siitäkin huolimatta, että vastentahtoisen yksinäisyyden vaikutukset ovat hyvin tutkittu ja tiedossa.

Näen hoitajana, miten vastentahtoinen yksinäisyys heikentää kehon immuunipuolustusjärjestelmää, mielenterveyttä ja toimintakykyä. Se nostaa muun muassa kolesterolitasoja, vähentää oksitosiinin määrää ja on suurempi terveysriski kuin ylipaino. Kiputilat, dementia, masennus ja ahdistus vaikeutuvat nekin nopeammin, jollei ole kenen kanssa puhua.

Jäätävintä on kohdata yksinäinen ihminen, jonka kuolleisuus- ja itsemurhariski on kohonnut. Vielä sitäkin kylmäävämpää on nähdä ihmiskunnan julmimman rangaistuksen lopputulos. Ihminen, joka on jätetty vuorovaikutuksesta ulkopuolelle ja kohdeltu riittävän pitkään ikään kuin hän olisi näkymätön. Julmimpienkaan väkivallan tekijöiden ei tarvitse silloin nostaa kättään lyöntiin, sanoa yhtä ainutta pilkkasanaa tai jäädä kiinni teoistaan. Riittää, kun kääntää vain lopullisesti selkänsä, oikeuttaa koko sosiaalisen piirin tekemään samoin ja jättää uhrin täysin yksin.

Mainos (teksti jatkuu alla)
Mainos

Ei ole väliä oletko rikas, köyhä, parisuhteessa, sinkku, opiskelija, työtön, työssäkäyvä, asunnollinen, asunnoton, lapsellinen tai lapseton. Yksinäisyydelle kelpaa kohteeksi melkein kuka tahansa. Siinä sitä hoitajana sitten pohditaan potilaan kanssa reilut puolituntia kerrallaan, missä määrin yksinäisyys, eristyneisyys tai eristäminen ovat syitä terveysongelmille. Vai johtivatko terveysongelmat sittenkin yksinäisyyteen ja sosiaalisten suhteiden katoamiseen? Tärkein kysymys on, miten omaan vastentahtoiseen yksinäisyyteen voisi vaikuttaa.

Monelle tahattomasti yksinäiselle yhteiskunnan kehittäminen kohti itse-, avo- ja verkkopalveluita, kotiin vietäviä lyhyt- ja kriisitukia ja opettele itse netistä -kulttuuria on myrkkyä. Entä, kun koti ei ole itselle turvallinen ja ihanasti pullantuoksuinen paikka, johon kutsua ystäviä ja sukulaisia kylään? Kun se on kuin kurja vankila, joka lisää pahoinvointia, eristäytymistä ja syrjäytymistä. Uusin vastaus on, että ihminen on niin ovela eläin, että se kaveeraa pahimman puutteessa vaikka silmiä räpsyttelevän ja onnellisuuttaan hyrisevän robotin kanssa.

Kohtaamieni ihmisten mielestä he muumioituvat koteihinsa, koska suljimme suuressa viisaudessa ennätysvauhdilla laitospalveluita, vuodepaikkoja, tehostetun ja tuetun asumisen koteja ja lisäsimme entisestään yksilövastuuta itsestään. Heistä varttikoti-, poliklinikka- tai virtuaalikäynnit eivät ole aitoa ihmisen hoitamista ja kohtaamista, vaikka ne ovatkin tyhjää parempi.

Tarvitsemme kipeästi lisää matalan kynnyksen kohtaamisen paikkoja, joissa voi viettää turvallisesti ja yhteisöllisesti aikaa halutessaan vaikka ympäri vuorokauden ja vuoden. Erityisesti juhlapyhät, läheisen kuolemasta muistuttavat päivät, unettomat yöt, sekoamisen pelot ja traumojen uudelleen kokemisen hetket. Nyt lähes ainoa paikka, mihin voi hakeutua 24/7 on akuuttipäivystys, joka natisee jo liitoksistaan.

Läheisten näkökulmasta kotikäyntien ajan masentunut voi jaksaa hymyillä, muistisairas tsempata ja alkoholisti piilottaa pullot näkyvistä. Kun ihminen on liian hyväkuntoinen tai ei osaa hakea apua kotiin, tilanteeseen reagoidaan usein lohduttoman myöhään. Asunnon ulko-ovi voi aueta vasta, kun rappukäytävään leijailee raadon hajua, jos silloinkaan. Samalla kuulen puhuttavan suu vaahdossa romantisoituna ihanteena, miten jokainen ihminen haluaa kuolla omaan kotiinsa.

Höpö höpö.

Hurja määrä pelkästään ikääntyneistä puhuu päivästä toiseen terveyskeskuksessa, akuuttipäivystyksessä tai mielenterveyshoitotyön akuuttiajoilla ikäväänsä. Kuinka harvoin joku käy kylässä. Kun ei niillä ole aikaa. Kun tehostetusta palveluasumisesta vapautuisi leskeksi jääneelle jo paikka.

Elämme yltäkylläisyyden maassa, jossa hoitamiani ihmisiä ei välttämättä viikkoihin tervehdi kukaan merkityksellinen ihminen. Positiivinen sosiaalinen paine olla muiden kanssa tekemisissä alkaa olla katoavaa kansanperinnettä. Talkoot, äänestäminen, koko kylä kasvattaa ja vastuun kantaminen ovat kaikki löyhästi vapaaehtoisia juttuja. Sanotaan, että porukassa tyhmyys tiivistyy, mutta yksinäisyydestä ihmisen sielu käpertyy koppuraksi.

Ihminen on syntyjään sosiaalinen laumasielu. Ei suu viivana toisen mielenliikkeitä jatkuvasti mikroilmeistä tulkitseva olento. Eikä eläin, joka kasvatetaan ja karaistaan inhimilliseksi yksinäisyydellä ja puhumattomuudella.

Liian usein vastoinkäymisen, kriisin tai sairauden yllättäessä moni jää aivan yksin. He kertovat, miten silloin ainoa sosiaalinen kontakti on kännykkä. Tyhjän päällä ollessa se on joka päivä ensimmäisenä kädessä, nukkumaan mennessä ja herätessä, kuin uniriepu.

Helposti myös ajatellaan, ettei vaikeassa elämäntilanteessa olevaa saa vaivata, jolloin ihminen jätetään rauhaan ja toipumaan yksin. Jaksuhalataan hänet tekstiviestillä erikseen normaaleista. Siis juuri silloin, kun tarvittaisiin kipeästi olkapäätä ja apua ihan käytännön arjen pyörittämiseen.

Ongelma on, ettemme ehtisi juuri haavereiden sattuessa olla läsnä ja pysähtyä. Ainakaan, jos ne kestävät paria WhatsApp-viestiä tai päivää pidempään. Olemmeko siis menettämässä kyvyn sietää lähimmäisiä vastamäessä? Miksi aika on järjestelykysymys usein vasta silloin, kun omaa tai läheisen elämää koettelee veretseisauttava kriisi, onnettomuus tai kuolema? No, koska kaikkien elämässä on jatkuvasti niin monta omaa juttua ja projektia meneillään, jotta elämästä suoriutuu edes jotenkuten.

Mielensäpahoittajille tiedoksi, että ymmärrän hyviä ystävyys- ja parisuhteita solmittavan harva se päivä. Ihmisten yhteiselo vain saa välillä hiukan synkemmän sävyn. Erityisesti, kun sitä katsoo pussin pohjan hoitajana mielenterveyspalveluista käsin.

Mutta, mitäpä tällainen hoitajapulassa sukupuuttoon häviävä ja potilaidensa puolesta ragettava vintagesairaanhoitaja nykymaailman menosta enää ymmärtäisi? Digiaikakauteen tarvitaan jostain lisää vauvoja, robottihoitajia ja (teko)älyä. Suomalaisten elämän ilojen, surujen ja yksinäisyyden kuuntelu ammatillisesti ja livenä taitaa olla katoava luonnonvara ja pian vain luksuslisäpalvelu harvoille ja valituille. Totuutta ei voi kuitenkaan paeta. Tätä tekstiä lukiessasi yksinäisyys tappaa yhä yltäkylläisyyden maassa.

Lue myös: Empatia on hoitajan työssä tärkeä mittari.

 

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.

 

Mainos
Mainos