Olen kiitollinen, että annoin itselleni mahdollisuuden opiskella hoitoalaa

Koulunpenkki kutsuu ja hoitotason ensihoidon kurssi alkaa. Kolmantena opiskeluvuonna lukuvuoden alku tuntuu jo helpommalta kuin aiemmin.

Kun ensimmäisenä opiskelusyksynä mietin, miten ikinä jaksan opiskella neljä vuotta putkeen, moni lohdutti, että nopeasti se aika kuluu. He olivat oikeassa. Kolmas vuosi alkaa ensi viikolla, ja opintopisteitäkin minulla on jo kasassa vähän yli puolet. Vaikka päivät ovat paikoin pitkiä, niin vuodet ovat näemmä lyhyitä. Tämä pätee niin lasten kasvamiseen, opiskeluun kuin omaan vanhenemiseenkin, olen saanut huomata. 

Kolmannen opiskeluvuoden aloittaminen on myös huomattavasti helpompaa kuin toisen vuoden aloittaminen oli. Silloin kokemukseni hoitoalalta oli vielä vähäistä. Vuosi sitten tähän aikaan olin tehnyt nimittäin vain perushoidon työharjoittelun ja ollut kaksi kuukautta kotihoidossa töissä. Syksyllä 2022 olinkin sitten 14 viikkoa työharjoittelussa kolmessa eri sairaalassa, mikä antoi runsaasti valmiuksia, opetti paljon ja kasvatti itseluottamusta hoitajana.

Myös viime talvena tekemäni perustason ensihoidon työharjoittelu kirkasti ajatuksiani ja suuntaani. Siitä lähtien on ollut ihan selvää, että päätyyn asti mennään ja opiskelu loppuu vasta, kun minulla on ensihoitaja AMK:n paperit hyppysissäni. Kaikkien uusien taitojen ja tietojen lisäksi perustason työharkka kasvatti kärsivällisyyttä itseäni ja osaamistani kohtaan. Minun oli pakko myöntää itselleni, että olen opiskelija, enkä voi osata kuin vain vähän, mutta onneksi voin oppia. 

Nyt viimeiset liki 4 kuukautta olen työskennellyt yrittäjän töideni lisäksi sairaankuljetuksessa (tässä kohtaa vilkutan kiitollisena opettajalleni Samille, joka kannusti hakemaan kyseistä paikkaa ja arveli, että sopeudun joukkoon kuin nenä päähän) ja pakko sanoa, että nyt kun kokemusta hoitoalalta alkaa jo olla, on paljon helpompi ja luottavaisempi mieli myös jatkaa opintoja. Minulla ei ole enää niin kädetön olo kuin alussa, vaikka oppimista toki on niin paljon, etten tiedä, riittääkö siihen yksi ihmiselämä. 

On myös ollut mahtavaa huomata oma kehitys sairaankuljettajan töissä. Kun toukokuussa aloitin, moni asia oli uutta aina paarien käytöstä potilaan kantamiseen, ambulanssilla ajosta päivystyksissä toimimiseen. Toiston kautta itselleni on kehittynyt rutiineja. Rakastan olla kuskina. En enää eksy Meilahden sairaalakompleksissa kulkiessani. Nykyään muistan jopa koodin, jolla pääsee takaisin autolle Malmin sairaalan ambulanssihalliin. Olen suhannut pakettiautolla niin paljon pitkin pääkaupunkiseutua että hyvin voisin viidentenä ammattinani alkaa ajaa vaikkapa taksia, heh. Olen myös oppinut, että varsinkin öisin kännykkä on lanssarin paras ystävä, sillä usein kohteen ovet ovat kiinni ja ovella tai portilla kolkuttelu harvoin niitä aukaisee. 

Viime aikoina on alkanut jopa hieman huvittaa oma alkukankeus toukokuussa, mutta toisaalta työssä kuin työssä ottaa aikansa, että tekeminen alkaa tulla tutuksi. Aina vain olen tosi kiitollinen kaikille kollegoille hyvistä opeista ja kärsivällisyydestä kanssani varsinkin ensimmäisten työviikkojen aikana. 

Jos hoitotason ensihoidon kurssi ei alkaisi, harmittaisi todella vähentää sairaankuljetuksessa työskentelyä vain noin vuoroon viikossa. Odotan kuitenkin innolla kaikkia uusia oppeja, koulukaverien näkemistä monen kuukauden jälkeen, simulaatioita, eri opettajien luentoja ja heidän kertomuksiaan työelämästä ensihoidossa, ruotsin- ja suomenkielen sekamelskaa, joka taas tästä eteenpäin täyttää päiväni. Odotan myös halpaa opiskelijalounasta, nam!

Vaikka aina ei ole kivaa eikä helppoa, olen silti – jos en nyt päivittäin, niin viikottain – kiitollinen itselleni, että otin vastaan tämän mahdollisuuden opiskella hoitoalaa ja tulla hoitajaksi. 

Ihanaa elokuun jatkoa! Tervetuloa myös Instagramiin