Työharjoittelu pelastuslaitoksella lisäsi uskoani ihmisiin

Mediasta saamme toisinaan lukea uutisia, kuinka joku pulassa tai jopa vakavassa hätätilanteessa oleva ihminen on jäänyt ilman apua julkisella paikalla. Onneksi saamme lukea myös toisenlaisia tarinoita siitä, kuinka ihmiset ovat auttaneet ventovieraita. 

olin kuusi viikkoa hoitotason työharkassa pelastuslaitoksella, ja siellä vakuutuin, että kyllä, vaikka maailmassa on paljon pahaa, on myös hyvää. Minulla on tuntuma, että enemmän ihmisiä autetaan kuin jätetään auttamatta. Suurin osa meistä varmaankin auttaa siksi, että se tuntuu itsestä ainoalta oikealta vaihtoehdolta, eikä kenenkään, edes tuiki tuntemattoman, haluta kärsivän.

Auttaminen onkin ainoa oikea vaihtoehto. Toki oma selusta pitää turvata, ja jos kyseessä on vaikkapa vakava väkivaltatilanne, auttaminen voi avun hälyttämistä puuttumisen sijaan.

Näin toimin itse muutama vuosi sitten, kun keskellä kirkasta kesäiltaa satuin kävelemään julkiselle paikalle, jossa oli yllättäen käynnissä muutaman ihmisen fyysinen tappelu. Kukaan ei näyttänyt uskaltavan puuttua tilanteeseen. Minäkään en uskatanut, mutta soitin välittömästi hätäkeskukseen ja pystyin myös kertomaan, mihin suuntaan tekijät poistuivat, kun pahoinpitelyn uhri oli päässyt turvaan viereiseen liikekiinteistöön.

Omin silmin näin, kuinka tapaus päättyi poliisin nopeaan paikalle saapumiseen ja henkilöt lastattiin maijan perään. En ollut uskaltanut mennä väliin, mutta olin soittanut apua, ja lopputulos oli onnistunut. 

Paitsi että auttaminen on ainoa oikea vaihtoehto, se on myös velvollisuus. Esimerkiksi tieliikenne- ja pelastuslaissa on säädetty yleinen toimintavelvollisuus, jonka mukaan loukkaantunutta on autettava ja kunkin ihmisen on ryhdyttävä pelastustoimenpiteisiin, toki kykyjensä mukaan. Uskon kuitenkin, että useampaa meistä ohjaa lain sijaan omatunto ja tunne siitä, että ei edes voisi toimia toisin.

Koska näinhän sen omin silmin: kuuden viikon työharkka-ajalle mahtui paljon keikkaa, joissa yksityiskotien sijaan suuntasimme apuun julkisille paikoille. Saimme hälytyksen kauppakeskuksiin, kadunvarsiin, kirjastoon. Kävimme keikalla rautatieasemalla asematunnelissa, junan vessassa, pysäkille pysähtyneessä bussissa, metron lippuhallissa, ruokakaupassa, liikuntakeskuksessa ja porttikongissa.

Näissä keikoissa yhteistä oli, että jokainen kerta apua oli hälyttänyt joku ohikulkija. Joku ihminen, joka oli matkalla jostain jonnekin, ja joka vain sattui paikalle hädän hetkellä.

Tämä ihminen oli huomannut, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Tämä ihminen oli pysähtynyt selvittämään tilannetta. Tämä ihminen oli soittanut apua ja alkanut itse auttaa apua tarvitsevaa kykyjensä ja tilanteen mukaan. Oli laitettu oma reppu pehmusteeksi kaatuneen, maassa makaavan pään alle, oli puettu oma takki kylmettyneelle, oli asetettu loukkaantunut kylkiasentoon, oli tyrehdytetty verenvuotoa omalla vaatekappaleella. Oli pidetty kiinni olkapäästä, lausuttu rauhoittavia sanoja, oli lohdutettu ja oltu läsnä.

Näin myös sellaisen ihmeen, että tilanteeseen sattunut ulkopuolinen otti hoitoonsa koiran, joka oli ollut hengenvaaraan joutuneen potilaan mukana. Yhteystietonsa tämä auttaja jätti meille hoitajille. 

Kiire töihin, kouluun, harrastuksiin, lapsia hakemaan, ruokakauppaan, kahville ystävän kanssa, oli lakannut sillä hetkellä. Sille, mistä oli tulossa tai minne oli menossa, ei ollut enää mitään merkitystä. Oli vain merkitystä sillä hetkellä, ja sillä, että vieras ihminen saa apua.

Työharjoittelujaksoni vahvisti entisestään uskoani ja luottamustani meihin ihmisiin. Se vahvisti uskoani ja luottamustani sinuun, häneen ja kaikkiin meihin, jotka täällä kuljemme. Vaikka pahaa ei saa pois, hyvää voi lisätä, aina. Ja me voimme olla niitä hyvän lisääjiä, aina. 

Turvallista tammikuuta sinulle!

Terveisin Jenny