Ryppyinen käsi puristuu tiukasti sairaalan sängyn kaiteen ympärille. Liike on vaistonvarainen, ikään kuin hän yrittäisi ankkuroitua hetkeen. Vanhalla rouvalla on pitkälle edennyt muistisairaus, ja nyt ovat käsillä viimeiset hetket.
Hän on levoton, kierähtelee ja vaikertaa hiljaa. On vaikea sanoa, mikä on vialla. Yritän olla läsnä ja tartun häntä varovasti kädestä. Käsi takertuukin heti minun käteeni.
Minulle tulee väistämättä mieleen oma lapseni, joka oli vasta hetki sitten pieni vauva.
Kuinka samanlaisia nuo primitiiviset liikkeet ovatkaan elämän alku- ja lopputaipaleella. Vauvan pieni käsi takertuu automaattisesti tarjotun sormen ympärille, ja nyt nuo vanhat, ryppyiset kädet hakevat jotakin, mistä pitää kiinni. Liikehdinnässäkin on paljon yhtäläisyyttä, samoin siinä, miten suu maiskuttaa ja silmät kurtistuvat ajoittain.
Hän on joskus ollut pieni vauva, jota on hoivattu ja rakastettu.
Olemme päivystyksessä, jossa on hälinää ja muitakin potilaita. Kiirettäkin tällä hetkellä. Tuntuu kurjalta, että rouva joutuu olemaan nyt täällä eikä rauhallisemmassa ympäristössä palvelutalossa. Minä kuitenkin istun nyt rouvan kanssa ja toivon, että voin läsnäolollani rauhoittaa hänen oloaan.
Istuessani katson, kun hän nukahtaa ja hengitys muuttuu tuhisevaksi. Hänkin on joskus ollut jonkun pieni vauva, jota on hoivattu ja rakastettu. Kenties hänkin on saanut olla elämänsä aikana hoivaajan roolissa, pitänyt huolta omista lapsistaan. En tunne häntä, mutta tässä minä istun, ja nyt on hänen vuoronsa olla hoivan ja huolenpidon kohteena.
