Esimerkiksi siivouspäivänä hänen mielestään lattiat voi mainiosti pestä vasta illemmalla, kun minä jo päivällä olen imuroinut ja pyyhkinyt pölyt, joten minun mielestäni ne pitäisi pestä heti, jotta saa sen yhden kokonaisuuden hoidettua. Minä en kestä katsella ämpäreitä ja moppeja pitkin pituuttaan monia tunteja, vaan kun hommaan ryhdytään, se hoidetaan kokonaisuudessaan ja sitten voidaan miettiä, mitä seuraavaksi tekee tai on tekemättä. Minä puran matkalaukut heti kotiin palattua, hän voi katsella niitä monta päivää. Ylipäätään kaiken voi hänestä mainiosti tehdä myöhemmin tai kohta.
Asiasta käytiin monia keskusteluja. Perustelin omaa kantaani ja yritin tehdä oman tapani toimia hänelle ”paremmaksi tavaksi”. Hän taas perusteli omaa kantaansa ”eikö se nyt ole ihan sama peseekö lattiat tuntia aiemmin vai myöhemmin” ja kysyi:
”Miksi se sinun tapasi on mielestäsi ainoa oikea?”
Siinä sitä sitten oltiin. Molempien mielestä oma tapa toimia oli vain yksinkertaisesti parempi.
Kymmenen vuoden ajan olemme monissa asioissa pyrkineet joustavammaksi omien tapojemme suhteen ja monissa asioissa löytäneet kompromisseja. Tulleet toisiamme siihen kuuluisaan puolitiehen vastaan. Keskustelleet, perustelleet, myöntyneet, oivaltaneet, menneet itseemme ja katsoneet peiliin. Eritahtisuuden kanssa on ollut vaikeampaa löytää kompromissia.
No nyt kun sitten oli painettu remonttia töiden ohessa viikkotolkulla ja päivittäin ajeltu etsimässä milloin mitäkin listaa, ruuvia, hanaa, maalia tai hiomapaperia, alkoivat molemmat olla jo jaksamisen suhteen melko lujilla. Mehän tiedämme, että väsymys jos mikä, provosoi pitämään kiinni omista näkemyksistä usein hyvinkin tiukasti.
Kiire, paine ja väsymys eivät meistä kenestäkään saa ensimmäisenä esiin parhaita ja joustavimpia puolia. Mielen työtä joutuu muun työn ohessa tekemään enemmän. Toisaalta tiedämme senkin, että myönteisessä ilmapiirissä painetta kestää paremmin ja tiukankin aikataulun kanssa pärjää hitusen helpommin. Tämän tiedon valossa olin päättänyt keskittyä itse erityisesti nyt eritahtisuuden sietämiseen ja välttämään ”minä teen tämän sitten itse, kun sinä et kerran tee” – toimintatapaa.
Tämän tavan oheistuotteena ainakin itselläni ilmenee usein korostettua huokailua ja kovaäänistä kanta-astumista. Ja kun homma sitten huokailun ja kanta-askelten saattelemana on saatettu loppuun, tekee vielä perään mieli ääneen mainita:
”Minä nyt sitten tein tämän(kin) itse, kun sinä/kukaan muu tätä ei kerran tehnyt.”
Saattaa olla, että joku muukin tämän tavan tunnistaa? Ei ainoastaan parisuhteessa tai perhe-elämässä, vaan toisinaan myös työyhteisössä.
On asioita, jotka on todella tehtävä ripeästi, ensi tilassa ja viivyttelemättä, mutta usein on asioita, jotka voi hoitaa monella tavalla lopputuloksen ollessa silti sama. Kyse kai onkin siitä, pyrkiikö näiden jälkimmäisten asioiden suhteen loputtomasti muuttamaan muita vai keskittyykö hyväksymään sen, että jokaisella on oma tahtinsa ja tapansa tehdä ja toimia. Varsin usein käytämme energiamme muiden muuttamiseen, kun hyväksymisen harjoitteleminen on huomattavasti vaikeampaa.
Koin itse suuren onnistumisen kokemuksen, kun tätä muuttoa puolisoni kanssa teimme. Minä olen se, joka lopen uupuneena hampaita kiristellen purkaa laatikoita sitä mukaan, kun niitä sisään on kannettu — miettimättä väsyttääkö tai voisiko purkamisen kenties hoitaa seuraavana päivänä. Niin tälläkin kertaa.
Puoliso ilmoitti klo 01 yöllä menevänsä nukkumaan ja meni. Purkamattomia laatikoita oli jäljellä vielä vaikka kuinka. Ensin mielessäni häivähti ärsyynnys, mutta ilokseni huomasin sen vilahtavan ohi nopeammin kuin ennen. Mieleeni palasi sanat: miksi sinun tapasi on parempi tapa? Toden totta, ei miksikään. Toivotin hyvää yötä ja kerroin jatkavani purkamista vielä hetken. Ei huokailua, ei kanta-astumista, eikä ylenpalttista ja mielenosoituksellista kolistelua.
Muutos on mahdollinen, kyllä, tässä olkoon todiste siitä. Toisinaan se vaan vie enemmän aikaa. Kymmenessä vuodessa olen siis onnistunut ymmärtämään, että minun tapani ei ole ainoa oikea tapa. Minulla ei ole oikeutta pakottaa toista toimimaan tavallani ja pyrkiä osoittamaan omaa tapaani ainoaksi oikeaksi. Jos minä päätän purkaa muuttolaatikoita puoli neljään asti yöllä, se on minun valintani. Vain minun.
Hiljaisuudessa puuhastellessani mietin, olenko toiminut samalla tavalla työyhteisöissä. Olenko mielessäni tehnyt itsestäni enemmän tärkeän ja hyvän työntekijän säntäilylläni? Olenko ajattelemattani pystytellyt itselleni omassa mielessäni ”no minä sitten teen tämänkin” -patsaita vain, koska olen ajatellut oman tapani olevan ainoa oikea tapa?
Luulen, että tämänkään asian kanssa en ole yksin. Joustavuus sosiaalisissa suhteissa - myös työyhteisöissä - vaatii rehellistä omien uskomusten, ajatusmallien ja toimintatapojen tarkastelua – vaikka se välillä kiusalliselta tuntuukin.
