Työmotivaatio – mikä ihana tunne!

Syksyn työharjoittelua on takana jo yhteensä kuusi viikkoa ja jäljellä kahdeksan. Sitten palaan hetkeksi koulunpenkille enshoitajaopintoihin ennen joululomaa.

Vaikka neljäntoista viikon lähes yhtämittainen työharjoitteluputki tuntui aluksi ajatuksena hurjan pitkältä, niin niin ne päivät vain vierähtävät. Tällä hetkellä olen työharjoittelussa infektio-osastolla, ja jokaiseen vuoroon, myös yöhön, olen mennyt enemmän kuin mielelläni.

Pitkästä aikaa oikein odotan pääseväni hommiin, mikä on ollut mahtavaa huomata. En edes muista, milloin olisin kokenut samaa tunnetta aiemmissa päivätöissäni toimittajana, kustannustoimittajana ja lopuksi asiakkuuspäällikkönä. Alanvaihto tuli siis viime metreillä, jos ei jo turhankin myöhään. 

Vaikka harjoittelupaikkojen saamisessa on ongelmansa, minulla on tähän asti käynyt hurja tuuri kaikkien paikkojen kanssa. Harjoittelupaikoissani yhteishenki on ollut hyvä, kollegat huomioivat ja auttavat toisiaan, potilaita hoidetaan ja opiskelijaa opetetaan. Alan ongelmista puhutaan työn lomassa aika vähän, jos ollenkaan. (Mitä nyt itse en ole voinut olla kahvihuoneessa haastattelematta porukkaa myös ogelmista – kerran toimittaja, aina toimittaja.)

Alkuvuodesta ja viime keväänä seurasin silmä kovana hoitoalan kriisiin liittyvää uutisointia ja huomasin kaiken negatiivisen vaikuttavan myös opiskelumotivaatiooni. Jossain vaiheessa loppukesästä ekassa harkassa päätinkin, että kuljen päivä kerrallaan ja lakkaan liikaa miettimästä kriisipuhetta. 

Oli tilanne millainen tahansa, olen huomannut, että työharjoittelu on opiskelijan parasta aikaa. Nyt keskityn nauttimaan siitä, että liki päivittäin opin jotain uutta ja jo tutuksi tulleet asiat alkavat sujua jo rennommalla otteella.