Huh, nyt se on koettu! – Pillikeikka kuskin penkillä

Kun vaihtaa aikuisiällä alaa toimittajasta hoitajaksi, ovat opiskeluaika ja hoitajan uran ensimetrit täynnä ensimmäisiä kertoja. On asioita, jotka alussa tuntuvat valtavilta ja hyvin merkityksellisiltä, mutta joista myöhemmin kuulemani mukaan tulee jopa arkipäivää. Niitä mietii ja odottaa etukäteen ja pohtii, että miltäköhän ne sitten tuntuvat.

Yksi tällainen ensimmäinen kerta oli vainajan kohtaaminen ja valmistelu viimeiselle matkalle. Se tapahtui sisätautien työharkassa sairaalassa. Muistan vieläkin kaiken hyvin yksityiskohtaisesti.

Myös ensimmäinen elvytys on jäänyt mieleeni voimakkaana. Se tapahtui kuntosalilla, kun olin perustason ensihoidon työharjoittelussa pelastuslaitoksella. Aina kun kuljen kyseisen paikan ohi, tilanne ja kaikki henkilöt paikalla palaavat mieleeni.

Nyt on koettu myös ensimmäinen pillikeikka kuskina. Kuten viimeksi kirjoitin, kiireellisiä pillikeikkoja on ollut sekä työharjoittelussa että nyt kesätyössäni sairaankuljetuksessa, mutta aiemmin olen ollut matkustaja, en kuski. 

Yövuorossa hiljattain olin kuskina, ja olimme menossa hakemaan potilasta sairaalasta toiseen. Sitten keikka yllättäen peruuntuikin kiireellisemmän tapauksen vuoksi. Saimme uuden tehtävän, luokitukseltaan Bertan, jossa potilas piti siirtää hoitolaitoksesta kiireellisesti.  

Eli pillit ja sinivalot päälle ja kohti kohdetta. Minä ajoin, ja kokenut ja varsin kannustava kollegani antoi vinkkejä. Tottuneena kuskina en kokenut tilannetta epämiellyttävänä tai stressaavana. Olin rauhallinen ja tarkkaavainen. Tuntui, että kaikki aistini olivat yhtäkkiä todella teräviä.

Ensimmäistä pillikeikkaani kuskin paikalla helpotti se, että oli liki keskiyö ja liikennettä vähän. Toisaalta oli myös pimeää ja sateista. 

Adrenaliinikuohahdus tuli vasta, kun homma oli hoidettu. Huh, nyt se, mitä mielessäni olin käynyt läpi kymmeniä kertoja ja jonkin aikaa oikeastaan jo odottanutkin, oli ohi. Tuntui hyvältä, että kaikki oli sujunut niin nappiin. Yksi uusi asia hoitajan polullani oli koettu.

Sain hyvää palautetta ajamisestani itseäni kokeneemmalta kollegalta, joka istui potilaan kanssa kontissa. Varsinkin ensimmäisellä kerralla palautteen saaminen tuntui erityisen tärkeältä ja vahvisti taas itseluottamustani nykyisissä ja tulevissakin töissä.

Tämä sateinen ja pimeä alkuyö jää mieleeni ikuisiksi ajoiksi samalla tavalla kuin ensimmäisen vainajan kohtaaminen ja ensimmäinen elvytys, jossa olin mukana. Ne ovat etappeja, jotka jokainen tähän työhön ryhtyvä tulee kohtaamaan. Niihin liittyvät tekniset taidot oppii kyllä kirjoista ja koulussa, mutta tunteet pitää jokaisen vain itse saada kokea.